Oikealla ja oikessa

Minulle tärkeitä asioita ovat hyvä elämä, suomalaisuus ja vapauden ihanne. Näiden teemojen perusteella olen politiikan polkuja myös tallannut.

Jokaiselle suomalaiselle on turvattava hyvä elämä ja arvokas vanhuus. Hyvään elämään kuuluvat ansiotyö, mahdollisuudet harrastuksiin ja kulttuurillisiin kokemuksiin, oppimisen riemu, toiminta tasavertaisena yksilönä tasavertaisten yhteisössä. Hyvä elämä tarjoaa tavoitteita, haasteita ja unelmia - kullekin yksilöllisellä tavalla.

Arvokas vanhuus perustuu välittämiseen, turvaan ja mahdollisuuteen saada hoivaa. Yhteisöllisyys ei saa katketa vanhuuden kynnyksellä, vaan myös iäkkäimmät ovat yhteisönsä täysivaltaisia jäseniä. Heitä ei saa unohtaa yksinäisyyteen.

Perhe huolehtii perusturvallisuudesta, kodista, rakkaudesta, tuesta ja kannustuksesta. Perhe kasvattaa juniorit yhteiseen vastuuseen, yhteiskuntaan. Perhe asettaa raamit aikuistumiselle, näyttää maailman lupaavana ja houkuttelevana ja kantaa lapset ja nuoret aikuisuuteen. Perheen roolia ei ole otettavissa pois tai siirrettävissä. Se on ja pysyy yhteiskuntamme peruspilarina.

Ulkomaalais- ja siirtolaiskysymyksissä asenteemme on: maassa maan tavalla tai maasta pois. Jokainen ihminen on yhtä arvokas. Ketään ei tule sortaa etnisen taustansa tai uskontonsa mukaan. Yhtä arvokas asia on Suomi ja suomalaisuus. Meilläkin on oikeus omaan maahamme ja kulttuuriimme sekä oikeus olla ylpeä omasta taustastamme.

Suomeen tulevan maahanmuuttajan on kyettävä elättämään itsensä ja perheensä laillisesti Suomessa. Heidän on sopeuduttava oloihimme ja kulttuuriimme ja noudatettava Suomen lakeja. Heillä ei voi olla vaatimuksia Suomelle omaan kieleensä, kulttuuriinsa tai uskontoonsa vedoten.

Näistä lähtökohdista olen asioita hoitanut. Keskittymällä suomalaisuuden ja kansallisen hyvinvoinnin edistämiseen saamme kuuluviin sen viestin, joka mattimeikäläisten puheissa kiertää: eihän toimeentulomme ole uhattuna? Toivottavasti saan jatkaa nykyisessä työssäni? Kuka hoitaa vanhaa äitiäni sitten kun en enää itse jaksa? Miksi maahamme otetaan somaleita ja muita maahanmuuttajia, vaikka töitä ei riitä edes omalle väelle? Uskaltaako rautatieasemalle enää mennä ulkomaalaisjengien pelossa?

Politiikka on kuin sekatavarakaupan pitämistä. Jokaiselle pitäisi tarjota jotain, jokaiselle potentiaaliselle äänestäjälle pitää olla sopiva vastaus tai ratkaisu tarjottavana. Siinä suhteessa olen huono poliitikko. En katso olevani uskottava kansaneläke-ekspertti tai vanhustenhuollon virkakielen ammattilainen. Niissä asioissa joudun toimimaan omantuntoni ja näkemykseni sekä kokemukseni mukaisesti. Poliitikko ei ole päivänkysymysten ratkaisija, hänen työnsä on luoda kestävää linjaa tulevaisuuteen. Virkamiehet tekevät jokapäiväiset ratkaisut.

Kuinka jyrkäksi oikeistolaiseksi minut leimataan. Vastaus riippuu kysyjästä ja mitä hän oikeistolla tarkoittaa. Itse en voi hyväksyä oikeistolle joskus tyypillistä kritiikitöntä ihmisten lajittelua ulkokultaisiin luokkiin. Oikeistolle tyylipisteet ovat tärkeämpiä kuin sisältö. Monelle oikeistolaisuus on sosiaalisen luokkanousun mukanaan tuoma wanna-be -pyrkyryyttä. Jos olet tuomari tai ekonomi, ja kuulut oikeaan Lions Club -kerhoon, saatat olla varteenotettava henkilö päästäksesi porvariston kirkkokahveille. Pikkumaista Täällä Pohjantähden alla –luokka-ajattelun jatkumoa.

Vasemmistossa (tarkoitan SDP:tä, vasemmistoliitto kuuluu kommunistisiin liikkeisiin) en voi hyväksyä pasifismin antautuvaa perinnettä, sitoutumista ajattelemattomasti joukkoliikkeeseen tai yhteiskuntaa holhoavaa ja valvovaa tapaa tehdä politiikkaa. Kommunistisen liikkeet tuomitsen täysin. Ne rikkovat ihmisen vapautta ja yhteiskunnan vapaudenihannetta vastaan.

Jos jotain täytyy valita, olisin käytännössä enemmän pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja (mallia SDP) mutta vahvasti perinteisin isänmaallisin painotuksin (mallia Kokoomus). Perinteisessä mielessä olen kuitenkin aina kuitenkin oikeistoa. Oikeistoon on aina mielletty kansalliset sävyt omaavat poliittiset liikkeet, isänmaallisuus ja maanpuolustus.

Asian mietiskely oikeistosta ja sen sisällöstä ei oikein tunnu järkevältä. Jääkö "totuus" sitten selvittämättä? Omaa toimintaani ohjaa työ suomalaisten parhaaksi. Politiikkani, tekemiseni ja tavoitteet joita ajan ovat julkisesti puntaroitavissa.

Karjalasta kajastaa

Suomen historiallinen kohtalonasia on ollut Karjala. Kohtalo on poikkeuksetta ollut meillä julma. Maa joka veren sitein meille on kuulunut, on 60 vuotta Pariisin rauhansopimuksen jälkeen häipynyt historialliseksi haaveeksi. Jäljelle on jäänyt vain korjaamaton vääryys.

Karjalan palautuksesta keskustellaan usealla tasolla, josta voidaan erottaa useita erilaisia keskusteluteemoja - diskursseja. Teemoitettu keskustelu sisältää aina aineksia ja voimia – käytäntöjä - jotka muokkaavat keskustelun aiheena olevien asioiden lisäksi myös puhujia ja kuulijoita. Tänä päivänä Karjalan asiaa on suosittua lähestyä juridisella ja taloudellisella tasolla. Edellinen pyrkii vastaamaan palautusta koskeviin kysymyksiin pykälien ja sopimusten kautta. Jälkimmäinen antaa keinoja ja näkemyksiä vastaväitteisiin siitä, että Karjalan palauttaminen ”maksaa”.

Itse olin viime viikolla eräässä Karjalan palauttamista koskevassa seminaaritilaisuudessa. Se oli elämäni ensimmäinen. Asia on mitä kannatettavain, ja itsekin olen aina ja kaikkialla missä aihe on noussut esiin, ollut Karjalan palauttamisen kannalla ehdottomasti. Ja niin olen edelleenkin. En ole ollut mukana keskustelussa tai rakentamassa argumentteja juridisella tai taloudellisella tasolla. Ajatteluni on ollut suoraviivaisempaa. Isoäitini kotitalo oli Uudellakirkolla, Karjalan kannaksella. Sukulaiseni joutuivat jättämään kotinsa oikeudettoman hyökkäyksen ja sodan takia. Karjala vietiin meiltä väkivallalla ja vääryydellä.

Karjala-seminaarissa koin jonkinlaisia ajatuselämyksiä. Huomasin että Karjalan palautuskeskustelu kiertää kehää. Olen seurannut 25 vuotta Karjalaan liittyvää keskustelua. Vastustajilla on helppoa, he voivat vaikenemalla estää palautusesitysten etenemisen. Puolustajilla on vaikeaa. Välillä joku palautuksen vastustaja unohtaa vaikenemisen koodin ja kommentoi palautustavoitteita. Sen jälkeen luonnollisesti Karjalan palauttamista ajavat tahot koettavat argumentoida palautuksen oikeutta. Valitettavasti joka kerta palautusta vastustaviin puheisiin reagoidaan eri argumentein. Siksi verbaalinen puolustustaistelu Karjalasta ei ole siilipuolustusta tai painopistealueella tapahtuvaa ärhäkkää vastarintaa, vaan se muistuttaa hiljaista sissisotaa, jossa perustelut vaihtuvat aina vastustajien mukaan.

Verbaalinen sissisota, niin kuin fyysinenkin, voi toimia vain niin kauan kuin voimavaroja riittää. Seminaarissa katselin, miten Karjalan asia yhä vahvemmin on jäämässä iäkkäämpien sukupolvien työksi, viimeiseksi puolustustaisteluksi. Tulin hieman surulliseksi. Vahva, oikeutettu asia häipyy haamuksi suomalais-venäläisiin suhteisiin. Karjalan kannas rakennetaan täyteen venäläisiä öljysatamia, taloudelliset intressit pyyhkäisevät meren aaltoihin oikeuden ja moraalin vaatimukset. Viipurista tulee kuin tuleekin aikojen saatossa ”vanha venäläinen kaupunki”.

Mietin silloin, että pitäisikö Karjala-asiassa vaihtaa painopistettä. Niissä keskustelun tasoista, jotka mainitsin, puuttuu filosofisen tason keskustelu. Se tarkoittaa keskustelua kansojen itsemääräämisoikeudesta, moraalista ja eettisistä valinnoista. Se tarkoittaa keskustelua siitä, millä oikeutamme puheet Karjalan palauttamisesta. Se merkitsee keskustelua oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. On hyvä jättää tuleville sukupolville perinnöksi vahva oikeudentaju ja kestävä yhteiskuntamoraali. On parempi sanoa ”ryssä varasti meiltä Karjalan” kuin todeta juridis-taloudellisen diskurssin tavoin että ”30- ja 40-luvuilla oli maailmanpolitiikassa pientä turbulenssia, joka johti laajoihin taloudellisoikeudellisiin uudelleenjärjestelyihin”. Kestävä moraalinen perustelu ja oikeutus Karjalaan on perusta, joka kestää vastustajien kommentit 1000 seuraavaa vuotta.

Karjalan palauttamiseksi ei virkamiehistö tai poliittiset päättäjät aio tehdä elettäkään. Edes keskustelun käynnistämiseen edellä mainitut tahot eivät aio osallistua mitenkään. Minua nauratti hiljaisesti, kun seminaaria vetänyt kansanedustaja kolmeen kertaan mourusi ”minun kantani tiedätte”. Samaan hengenvetoon hän peräsi kansalaiskeskustelua, jotta voisi eduskunnassa ottaa kantaa asiaan.

Herra kansanedustaja, olette ymmärtänyt jotain väärin. Kansalaiskeskustelun voi aloittaa myös eduskunnasta.

Karjala on ja tulee aina olemaan meidän.

Jukka

Insider sisäpiirissä

Viime viikon eniten ajatuksia herättänyt uutinen oli Timo Jouhkin saama 30000 euron sakko sisäpiirikaupoista. Jouhkilla oli syyttäjän mukaan vuonna 2001 Pohjolan Conventum-kauppaan liittyvää yhdistymistietoa, jota ei ollut kerrottu markkinoille. Syyttäjän mukaan sisäpiiririkoksissa tutkinta on hankalaa, syyttäminen hankalaa, näytön kerääminen hankalaa ja kaupan päälle kiinnijäämisen riski on minimaalinen.

Millaisen kuvan Jouhkin oikeuskäsittely ja tuomio antaa? Surkeimmillaan muodostuu kuva, jossa liike-elämä on peliä, jossa lainkuuliaisuus jää toissijaiseksi. Rahamiehet tuskin välittävät rahtuakaan yhteiskunnan pelisäännöistä. Markkinatalous pörsseineen on yhteiskunnasta irrallinen ilmiö ja moraalista vapaa alue. Tällaisia syytöksiä kuulee usein, kun jotain rikolliseksi tuomittavaa tapahtuu talouselämän piirissä.

Moraali on inhimillisen toiminnan ominaisuus. Se ohjaa meitä mieltämään, mitkä asiat ovat hyviä ja pahoja, sallittuja tai kiellettyjä. Samoin kaupankäynti on ihmisen toiminnan aikaansaamaa. Ajatelkaamme esimerkkinä bisnesmaailmaa, jossa ei ole yhtään ihmistä. Yksikään strategia ei toteudu, yhtään kauppaa ei solmita, ainuttakaan sopimusta ei rikota. Moraali liittyy ihmiseen ja ihminen yhteiskuntaan. Business on toiminta yhteiskunnassa yhteisön ehdoilla. Näin ollen liike-elämää ei voi käsitellä moraalista irrallisena omana alueenaan. Kyse on ihmisten toiminnasta tietyissä puitteissa, joissa on määritelty hyväksyttävät toimintatavat.

Kun syyllistämme pörssiä ja sijoittajia ja vaadimme korkeampaa moraalia, kritisoimmeko enemmän markkinatalouden ilmiöitä kuin markkinataloutta? Ja lähtökohtaisesti jos vika on toimijoissa niin voidaanko sen perusteella tuomita koko järjestelmä. Sisäpiirilainsäädäntö on yhteiskunnan kannanotto siihen, mikä on sallittua ja mikä. ei. Toisaalta olisi naiivia tuudittautua siihen uskoon, että pelkällä lailla sisäpiirikaupat loppuvat.

Pörssin luonnetta on propagoitu toteamalla, että yrityksen pörssilistattu hinta sisältää jo kaiken mahdollisen tiedon kaupantekoon liittyvistä asioista. Reaalimaailmassa vain paatunein utopisti uskoo tähän. Ihmisillä on inhimillisiä heikkouksia, kuten ahneus, omaneduntavoittelu, halu saada rahaa, menestystä ja vaikutusvaltaa. Jos tämän kaiken pystyy hankkimaan tiedolla, niin itse ainakin uskon että kylliksi moni on valmis sen tekemään. Tieto on valtaa ja valta rahaa. Jouhki on vain jäävuoren huippu. Mutta se ei silti tarkoita, että koko järjestelmä on viallinen.

Sisäpiirikauppojen paljastaminen on haastavaa ja tukinta vaikeaa. Siitä huolimatta yhteiskunnan on pidettävä yllä säädettyä toimintatapaa ja käsitystä oikeasta ja väärästä. Vaikka sisäpiiririkosten tutkinta nykyisillä resursseilla lienee vaikutuksiltaan vain symbolisella tasolla, talousrikostuomiot antavat kansalaisille viestin. Viesti kertoo oikean ja väärän rajasta ja siitä, että yhteiskunta loppuun saakka pitää kiinni oikeudenmukaisuuden periaatteista. Valta, mahti ja mammona ei anna erityisvapauksia kenellekään.

Jukka

Kaksi viestiä Virosta

Sain muutama päivä sitten Eestistä kaksi erillistä viestiä. Päällisin puolin toinen liittyi maan korkean tason sisäpolitiikkaan ja toinen terveydenhuoltoon ja normaaliin elämänkiertoon.
Toomas Ilves vannoi virkavalan Viron presidenttinä. Lauri Pääslane oli kuollut.

Ystävän menettäminen kosketti. Samalla tuntui että jotain yhteisesti koetusta menneisyydestä olisi murentunut pois, noussut tyrskynä muistojen merestä ja kadonnut takaisin suuren veden autiuteen. Yhteiset ajat, yhteiset asiat vuosikymmen takaa eivät enää olleet minun ja Laurin, ne olivat jääneet pelkästään minulle.

Tutustuin Lauriin vuonna 1992 Tallinnan suojeluskunnan tilaisuudessa. Nauroimme, nautimme elämästä, joimme olutta ja haaveilimme vapaasta Virosta. Nostatimme kansallishenkeä ja yhdessä ihailimme sodan käyneitä veteraaneja. Kahdestaan kävimme keskusteluja Laurin siitä, millainen suuri asia olikaan vapaa Viro - Euroopan lukko.

Samaan aikaan Toomas Ilves aloitteli korkean tason poliitikon tehtävissä. Hän oli aluksi Viron suurlähettiläänä USA:ssa. Viro oli herännyt, talous haluttiin elvyttää, markkinatalous piti saada toimimaan. Nuorilla osaavilla ihmisillä oli halu ja tarve menestyä ja näyttää tarmonsa koko maailmalle. Viro kansainvälistyi, siitä Ilves oli pätevä esimerkki.

Lauri näytti kerran innoissaan hänestä Seura-lehteen tehtyä juttua. Jutussa oli juoni – miliisi valvoo Tallinnan nuorisoa. Teksti oli kirjoitettu ajalla, jolloin Suomen lehdistö uskalsi kirjoittaa jo hieman vapaammin suuren itäisen naapurin asioista. Vapaudesta olla vapaa yksilö ei lehtijutussa puhuttu sanaakaan. Miliisi tosiaan valvoi, lehtikirjoituksenkin perusteella haastattelu keskeytettiin. Sen aikainen keesipunkki ”Keeks”, Laurin lempinimi, ei herättänyt järjestelmässä ja sen valvojissa lämpimiä tunteita. Yhdessä nauroimme sekä lehtijutulle sen tekijälle, Laurin sen aikaiselle irokeesille sekä lehtijuttuun päätyneelle kirjoitusvirheelle. Pääslasesta oli tullut Pooslom.

Viron nousi kansallishengen voimin itsenäiseksi valtioksi kansainväliseen yhteisöön. Toomas Ilves oli mukana tuomassa uutta verta poliittisiin systeemeihin. Monenlaiset ex-kommunistit täyttivät uusia virkoja ja hallinto muotoutui pikku hiljaa uusiksi puolueiksi. Ilves nousi ulkoministeriksi. Viro halusi ulos Baltiasta, EU:hun, Natoon, maailmalle.

Tapasimme Laurin kanssa pari kesää sitten entisen Cafe Metropolin luona ja vietimme mukavan jälleennäkemisen muistelemalla suuria muutoksia. Meitä oli 1990-luvun alussa muutama idealisti, jotka uskoimme Viron nousevan Venäjän saappaan alta. Minä ja Lauri olimme itse aktiivisesti mukana tekemässä Viron itsenäistymistä. Meitä liikutti usko kansalliseen historiaan, kulttuuriin ja yhtenäiseen kansakuntaan itsenäisyyden peruskivenä. Lauri oli nähnyt liittovaltion elämää pakkopaidassa, minä olin seurannut tapahtumia rajan takaa henkisesti miehitetyn kansan jäsenenä. Silloin pari vuotta sitten tunsimme hetken aikaa itsemme vapaiksi.

Ilves oli tehokas ja pystyvä, osaava poliitikko. Hänen ulkoministerikautensa olivat menestys Viron suhteiden kehittymiselle. Virolaisia ajoi eteenpäin kasvava kansantalous sekä itsevarmojen, koulutettujen virolaisten halu tavoittaa länsimaat. Maailman politiikan tuulet tuiversivat Virossakin. Vuonna 2004 Ilves valittiin Euroopan parlamenttiin. Valta Virossa oli Arnold Rüütelillä. Talous koheni.

Kun maailma aukeni Virolle, sen tavoitteet kurottautuivat maan rajojen ulkopuolelle. Hyvinvointia synnytettiin vapaalla markkinataloudella, mutta mitä varten markkinatalous oli? Yhteiskuntaako varten? Nyt koulutetut virolaiset osasivat jo paremman vastauksen. Markkinatalous on omaa itseä varten, maailma ostamisen ja myymisen suurta toria. Euroopasta oli tullut liitto, jossa saattoi toteuttaa omia poliittisia tai taloudellisia haluja.

Laurin kanssa käymäni viimeinen keskustelu liittyi naisiin, olueen ja siihen mitä on olla eestiläinen ja suomalainen. Me pohdimme niitä voimia, jotka laittoivat Viron itsenäisyyden liikkeelle. Me kaksi Tallinnan suojeluskuntalaista emme nähneet Euroopassa minkäänlaisia kansallisia voimia, joilla pidettäisiin yllä omaa kansallista kulttuuria, omaa kansallista identiteettiä tai omaa kansallista vapautta. Me näimme sosialistien suuren tavoitteen ja sosiaalidemokraattisen Toomas Hendrik Ilveksen, osaavan poliitikon, koulutetun miehen, kosmopoliittisen uuden Viron edustajan.

Paiskasimme Laurin kanssa kättä ja lupasimme olla yhteydessä.

Niin kuin aina käy, aika kuluu.

Toomas Ilves valittiin presidentiksi.

Tänään on vaikea käsittää, että joidenkin kohdalla aika käy loppuun.

Kiitos Lauri ystävyydestäsi.


Jukka

Motiiveja

Kohta on lauantaisaunan vuoro. Päivän rutiinit on saatettu loppuun ja sumuinen syysilma laskeutuu pimeyden kanssa yhtä aikaa ikkunan taakse. On kuin mustaa samettia maalattaisiin sateen päälle. Viikko oli raskas ja harvoin olen näin tuskaisesti vääntänyt poliittista kädenvääntöä. Jos jotain vielä parantaisin, se on kontakti helsinkiläisiin, asukkaisiin, toimijoihin, tekijöihin, ideanikkareihin. Yksi tapa yrittää tehdä sitä, on pitää omat yhdistykset kanavina joiden kanssa asukkaiden on helppo tehdä yhteistyötä omien mielipiteidensä ja tavoitteidensa edistämiseksi.

Aikaisemmin tuumailin järjestetyn keskustelun teemaa ja vertasin politiikkaa organisoituun keskusteluprosessiin. Vaikuttamisessa yhtä lailla kuin kaikessa tekemisessä organisoitumisella on paljon merkitystä tehokkuuteen. Organisaatio on joukko ihmisiä, joilla on tavoite, ja jotka ovat määritelleet keskuudessaan työnjaon ja myös ehkä valta- ja vastuusuhteet. Organisoitu keskustelu on järjestetty tapahtumaan tietyissä perinteisissä tai säädetyissä puitteissa. Politiikassahan se tarkoittaa esimerkiksi yhdistyksiä, vaaleja, valtuustoja, eduskuntaa ja ministeriöitä.

Vaikka olen aina koko elämäni ollut epäpoliittinen ja puoluepolitiikan vastainen, täytyy avoimesti tunnustaa, että olen päätynyt osaksi järjestelmää. Valinta on ollut kokonaan minun. Jos haluan vaikuttaa, olen mukana leikissä. Koska en voi isojen poikien leikkiin keksiä omia sääntöjäni, pelaan heidän kanssa niin kuin tapana on ollut. Ulvon susien kanssa mikäli vaihtoehtona on tulla syödyksi.

Poliittisten ajatukseni vuoksi olen ollut pitkään - kuvainnollisesti sanoen tietysti - karkotettuna Siperiaan. Suomalaisuus, isänmaallisuus, yhteiskunta jossa sen jäsenet ovat muutakin kuin pelkkiä kuluttajia tai ostoautomaatteja ja lähimmäisestä välittäminen ovat kyllä tuttuja teemoja. Tähän asti niiden ajaminen on ollut hajallaan eri puolueiden tavoitteissa. Arvostan kokoomuslaista isänmaallisuutta mutta en välttämättä hyväksy nöyristelyä EU:n edessä ja kritiikitöntä antautumista mammonan edessä. Kannatan SDP:n yhteiskuntamallia, joka perustuu säädystä riippumattomaan tasa-arvoon, mutta en hyväksy vähemmistöjen ylikorostamista enkä jälkimarksilaista 60-lukulaista ajattelua. Ja sitten taasen suomalaisuus ja isänmaallisuus, niiden korostaminen kansainvälistyvässä maailmassa ei löydy minkään puolueen toimintasuunnitelmasta.

Politiikan markkinoita tutkiessani huomasin, että kauhukuvista huolimatta (joillakin) poliitikoilla on aito halu rakentaa puheyhteys tavallisten mattimeikäläisten ja niin kutsutun "politiikan" välillä. Tähän koukkuun minäkin tartuin. Onko totta, että minäkin voin vaikuttaa? Voisinko yrittää, kuunnellaanko minua? Mikä vaikutus sillä on, että samaa mieltä kanssani olevia organisoituu yhteen, puhaltamaan yhteen hiileen ja ajamaan yhteisiä asioita?

Liian monta kertaa olen lauantaina ennen saunaa manaillut asioita ja päättänyt tarttua toimeen joskus kun jaksan. Päätös nousta ylös sohvalta ja olla mies yhteiskunnassa oli kuitenkin melko suuri. Lähdin mukaan kunnallisvaaleihin ja olin tyytyväinen lopputulokseen. Ilahduin kannatuksesta jonka sain. Ilahduin ja olin ylpeä ystävistäni, tuttavistani ja kavereistani, jotka soittivat ja kirjoittivat minulle ja ilmaisivat tukeaan. Tuntui siltä, että jokaisella oli jokin hoitamaton asia yhteiskunnan suuntaan. Kun sanoin että tule mukaan, lähde yhdessä tekemään, vastaus oli että "se riittää kun sinä viet viestiä eteenpäin". Tuntui hyvältä kun löytyi luonteva vastaus kysymykseen: miksi olen mukana politiikassa? Eikö halu vaikuttamiseen ole vallanhalua, paheellista omaneduntavoittelua?

Päätös lähteä mukaan osaksi järjestelmää, jota niin pitkään olen halveksinut, oli vaikea. En tehnyt sitä toteuttaakseni omia pyrkimyksiäni, vaan ajaakseni yhteisiä asioita. Tein sen tuodakseni esille niitä asioita, jotka muissa keskusteluyhteyksissä jäävät huomiotta. Lähdin mukaan edistääkseni pyrkimyksiä, jotka ovat yhteisiä minulle ja sadoille jopa tuhansille helsinkiläisille. Kun sain tukea tuttaviltani, tunsin että teen hyvää työtä heidän puolestaan. Saan olla heidän puhemiehenään haastavissa tilanteissa. He luottavat minuun ja minä teen työtä politiikan palstoilla heidän puolestaan.

Olen usein korostanut, että politiikassa ei ole vaihtoehtoja. Ei kukaan pelaa tai leiki eri leikeissä kuin muut, ei kenelläkään ole asioiden hoitoon eri sääntöjä kuin muilla. Politiikassa on valintoja. Meillä on tietty näkemys yhteiskunnasta, jossa haluamme elää, tehdä työtä ja harrastaa. Olemme kykeneviä keskusteluihin muiden tahojen kanssa, olemme halukkaita yhteistyöhön Suomen rakentamiseksi entistäkin paremmaksi.

Jokainen voi vaikuttaa. Vaikuttaminen alkaa siitä, että ottaa kantaa. Asioiden hoidossa on tärkeää, että tietää mitkä asiat vaativat toimenpiteitä. Me emme tee politikkaa itsellemme vaan Suomelle ja suomalaisille - sinulle, minulle, meille.

Jukka
jukka.mattila@welho.com

Aikamatka 2004

Helsingin suunta -lehti sai mukavasti palautetta. Luettuani viimeisintä numeroa miettien, kuinka hyvin onnistuin päätoimittajan tehtävässäni, päätin käydä läpi kaikki vanhat numerot. Kokemus oli jonkinlainen aikamatka menneisyyteen.

Kaksi vuotta sitten kunnallisvaaleihin ilmestyi sekalainen seurakunta erilaisia ihmisiä. Kaikilla oli taustallaan kokemusta järjestöelämästä, politiikasta, tekemisestä ja vaikuttamisesta. Erilaisuus näkyi eniten toimintatavoissa. Me olimme toisillemme tuntemattomia, innostuneita ja eteenpäin meneviä henkilöitä. Innostus oli yhdistynyt jonkinlaiseen uskoon, enkä liene väärässä jos väitän että tuo usko oli sinivalkoisesti värittynyttä. Moni kertoi rohjenneensa mukaan tekemään työtä yhteisten asioiden puolesta, koska oli nähnyt miten joku esimerkinomainen henkilö oli tullut jämähtäneiden valtarakenteiden ulkopuolelta ja näyttänyt että jokainen voi osaltaan kantaa oman kortensa kekoon. Politiikka ei enää ollut samaa ennalta määrättyä teatteria, vaan siihen oli oikeasti mahdollisuus osallistua. Vaalikampanjoissa on uskallettu puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Näitä ovat olleet Helsingin kohdalla muun muassa siirtolaisuus, pakolaisuus, somalit, suomalaisuus ja isänmaallisuus.

Me toimintaan uusina mukaan tulleet organisoimme toiminnan kokonaan uusilta lähtökohdilta. Helsingissä pidettiin kaksi aateseminaaria, joissa kirkastettiin poliittisten ajatusten taustalla olevia periaatteita ja niiden kehitystä. Kuukaudet kuluivat, sopeuduimme toisiimme, kasvoimme lähemmäksi ja tulimme tutummiksi. Toiminta hyrräsi ja kehittyi. Kuukausittaisilla tapaamisilla päivitimme kuulumiset ja pohdimme yhdessä maailman menoa.

Vanhoja Helsingin suunnan numeroita silmäilemällä voi todeta, että olimme ratkaisuissamme rohkeita. Päätökset ja toimenpiteet olivat täsmälleen oikeita. Oikeassa oleminen on sietämättömän vaikeaa, mutta todellisuudessa se aniharvoin perustuu arvaukseen. Toimintamme uudelleensuuntaus rakentui keskusteluihin, tilannearvoihin, näkemyksiin ja vielä kerran keskusteluihin. Kun tähän lisätään tavoitteet, vahvat perusarvot ja keskinäinen toisten kuunteleminen, itse asiassa on hirveän vaikea tehdä vääriä ratkaisuja. Kokemuksen voimalla tehdyt ratkaisut puettiin hyväksi havaituiksi toimintatavoiksi.

Ja mitä on saatu aikaan? Hyvin toimiva poliittisen keskustelun areena. Innostuneet tekijät. Keskinäinen luottamus. Hyvin yhteistyössä toimiva hallitus. Toimiva tiedotus. Kaikki nämä pohtimalla, tekemällä, kuuntelemalla ja keskustelemalla, siis erittäin kovalla työllä.

Nyt rakennamme yhteisesti tulevia eduskuntavaaleja. Hieman hymyillen, hyvillä mielin katselen toisilleen vierasta porukkaa. Toisillemme tuntemattomia, innostuneita ja eteenpäin meneviä henkilöitä, ajattelen. Porukka on kasvanut ja toimintatapojen erilaisuus aiheuttaa määrättyjä kasvukipuja. Näkemyseroja ja jonkin verran kinaakin esiintyy.

Olen luottavainen hyvään lopputulokseen. Innostus on säilynyt. Vanhan jalkapallovalmentajan näkemyksin voin todeta, että tämä joukkue on vuoden päästä jo jotain ihan muuta kuin nyt. Niin kuin mekin olimme kaksi vuotta sitten. Keskinäistä luottamusta luodaan lupausten lunastamisella. Yhdessä tekemällä opimme tuntemaan ja arvostamaan toisiamme. Me luotamme vahvoihin perusarvoihin ja kukin valitsee omat painotuksensa niiden pohjalta. Kaikille riittää töitä. Katsotaan vuoden päästä, millaisen aikamatkan Helsingin suunta silloin tarjoaa.

Kahvi & keskustelu

Kävin aamukahvilla Kontulan ostarilla. Paikalla oli tänään kuten aika usein ennenkin samaa vakioporukkaa lottoineen, Metro-lehtineen ja aamun ensimmäiseni ostoksineen. Luonnollisesti kahvia hörppiessäni korvani virittäytyivät kuuntelemaan muiden ihmisten murheita.

Keskustelun sai alkuunsa Jari Isometsän ehdokkuudesta kansanedustajaksi. Aamukahviporukan yksi kantava voima kiroili isoon ääneen hiihtäjäsankarin ja doping-antisankarin asettautumista poliittisten voimien vietäväksi. Lähinnä hän pelkäsi ehdokkaan osaamisen puolesta. Lyhyen sadattelun jälkeen puhe kävi Espoon metrossa, muinaismuistokallioita kiertäen ja palasi takaisin kansanedustajien osaamiseen. "Tuollaiset siellä lakeja säätää!", oli Kantavan voiman vahva kanta. Muut säestivät lähinnä nyökkäilemällä, mitä en tietenkään kuuntelemalla pystynyt selvittämään. Kuvittelin, miten muut nyökkäilivät kun Kantava voima maalaili kuvaa lakiprosessista.

Uppouduin ajatuksiin laeista ja niiden säätämisestä, poliitikon roolista ja kansanedustajien tehtävästä. Koska Kantava voima oli saanut minutkin koukkuunsa pohtiessaan kansanedustajien pätevyysvaatimuksia, hörpiskelin kahvikupin loppuja miettien taustan ja kokemuksen merkitystä kansanedustajan työssä.

Olen itsekin täysin vieraantunut ns. "politiikasta". Eskoahot, ollirehnit ja tanjakarpelat edustavat minulle mielikuvitusmaailmaa, joka on olemassa vain aikakauslehtien kautta. Tuntuma siitä, että politiikan, demokratian ja päätöksenteon välissä on kuilu, vahvistuu viestintävälineiden meille tarjoamassa maailmankuvassa. Poliitikoilla on oma paikkansa päivän uutisissa, politiikkasivuilla ja toisinaan lehtien julkkissivuilla. Julkkiksilla on oma paikkansa, julkkissivuilla ja toisinaan uutissivuilla. Lehdistö ja media määrittelevät kummallekin ryhmälle oman kivan pikku karsinan.

Kun poliitikko tekee politiikkaa saadakseen julkisuutta, se on mediahakuisuutta. Kun julkkis tekee julkisuutta tehdäkseen politiikkaa, sekin on mediahakuisuutta. Mediahakuisuus koetaan - eritoten mediassa - negatiiviseksi ja ei-hyväksyttäväksi. Julkisuus on kovaa bisnestä ja liittyy valta-asetelmiin. Poliitikot suojaavat reviiriään taatakseen itselleen helpommat asemat vaalitaisteluun. Julkkikset puolustavat omaa aluettaan säilyttääkseen yliotteen lehdistön suosikkeina. Kummatkin ajavat omaa etuaan. Välillä intressit yhtyvät. Silloin syntyy poliittisia avioliittoja, kuten Keskustapuolueen ja Isometsän tapauksessa.

Demokratian luonteeseen kuuluu, että jokaisella on oikeus tulla valituksi. Valinta tehdään laskemalla kannatus eli valitsijoiden antamat äänet. Valinnassa ei oteta huomioon tulkinnallista julkisuusmielikuvaa tai yksittäisen Kantavan voiman äänekkäitä aamukahvinäkemyksiä.

Politiikka ei ole eskoahoa ja ollirehniä tai pelkästään eduskuntaa ja valtioneuvostoa. Politiikka on keskusteluprosessi, jossa ajatukset ja ideat leviävät, kasvavat ja kehittyvät. ajatustenvaihdon lisäksi keskustelu ammentaa voimansa ihmisten arvoista ja maailmankatsomuksesta. Poliittisen keskusteluprosessin myötä seuloutuu esiin hyväksyttäviä vaihtoehtoisia ratkaisuja yhteisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Tämän keskusteluprosessin näkyvin huippu on eduskunta, joka symbolisella tasolla kokoaa yhteen eri näkemykset perinteiseen politiikan rakenteen mukaan järjestettyyn keskusteluun. Perinteisin kuuluu että keskustelussa ei esiinny yksilö, vaan "edustaja", jonka taakse voidaan kuvitella erilaisia intressiryhmiä. Perinteisin kuuluu, että "edustajat" on ryhmitelty "puolueiksi". "Puolueet" ovat jengejä tai seuroja, joissa on tietty tarve viedä keskustelualoitteita eteenpäin yhdessä.

Se mitä jää näkymättömiin, on virkamieskunta ja sen osuus yhteiskunnallisessa keskusteluprosessissa. Erityisen merkittävää se on lainsäädännössä. Kun Kantava voima meuhkasi kahvilassa, että "tuollaiset siellä lakeja säätää", hän oli osittain väärässä. Kansanedustajat ainoastaan laittavat pisteen lakivalmistelutyölle. Suurin osa työstä tehdään virkamiesten toimesta, byrokratiassa, apparatshnikkien suurissa tehtaissa.

Ns. "politiikasta" vieraantuneena aloin ymmärtää Kantavaa voimaa. Peruskansalaisilla on hyvin rajattu pääsy päätöksentekoon vaikuttavaan keskusteluun, politiikkaan. Kasvoton virkamiehistö tekee omiaan ja sen rakenteeseen pääsy ei ole helppoa. Ihmisten toiveet ja tarpeet eivät kulkeudu virkamiehistöön pohdittaviksi ja päätettäviksi kansalaisten toimesta ja siinä on mielestäni yksi perjantai-aamun suurin syy ihmisten pettymiseen politiikkaan. Me voimme perustaa puolueen, voimme pitää mielenosoituksen, kirjoittaa lehtiin, valistaa tuttaviamme. Mutta siitä huolimatta virastojen kelmeät ovet pysyvät suljettuina ja virkamiehet kuuntelevat vain esityslistoja tai mikä pahempi, piiloutuvat kokonaan diaarien ja dokumenttien taakse.

Kun kahvikuppini oli loppunut, rupesin näkemään viholliseni uudessa valossa. Kansanedustajien syyllistäminen on väärä lähtökohta, he ovat vain pinnalla näkyvä osa päätöksentekoa. Järjestelmän vihaaminen on typerää ja keskenkasvuista. Niinpä päätin jatkossa kohdistaa turhautumani byrokratiaa kohtaan, tuulimyllyjä vastaan.

Päätin ensi kerralla tarjota Kantavalle voimalle kahvit. Sen hän oli hyvinkin ansainnut.

Kansainvälisyyttä

Joskus on peiliin katsomisen paikka. Kokonaan eri asia on, mitä kuvassa näkyy. Eilisen pohdiskelin muualta tulleiden kulttuurien sopuisaa kohtaamista Helsingin keskustassa. Tuumailin kansainvälisyyden eri ulottuvuuksia ja totesin, että rautatieaseman nurkilla kohtaamaani kansainvälisyyttä en kotikaupunkiini halua. Kirjoitin aiheesta pääkirjoituksen Helsingin Suuntaan.

Mikä voisi olla pelastus ylijyräävältä kansainvälisyydeltä? Impivaaralaisuus, vetäytyminen korpeen eroon "kiukkuisista ihmisistä"? Vahvempi poliittinen kamppailu? Populistinen suloaittoniemi viesti? Kuka mitenkin lähestymisensä valitsee. Itse olen pitkään miettinyt, mille kulmakiville oman poliittisen linjani rakennan. Henkilöhistorian, kasvatuksen ja kokemuksieni ahtaissa rajoissa ei valinnanvaraa kauheasti ole ollut. Vaikka saunaillan jatkoilla ystäväni kanssa usein sisältämme löytyy tannerilainen sosialisti, se ei oikein seuraavana aamuna tunnu hyvältä valinnalta. Olenkin päättänyt pitäytyä vanhassa ja koetellussa, olen päättänyt edelleenkin olla sinivalkoisesti kansallismielinen.

Entä se peili, johon lupasin kurkistaa?

Maailma muuttuu, tuli huomattua. Ne arvot joita itse lasken isänmaallisuuteen, kansallismielisen politiikan kivijalaksi, ovatkin nykyisellään jotain ihan muuta. Erääseen "kansallismieliseen kirjastoon" on koottu niteitä kirjailijoilta Duke, Holland, Korten, Ridley, Stelrecht, Deitz, Devi. Politiikan oppikirjoista viisi seitsemästä oli amerikkalaista puppua. Suomalaisina mukaan olivat päässeet Keijo Korhonen ja Ilmari Susiluoto. Ilmarin vielä ymmärrän, mutta Suomen-syöjä Keijo "Kekkostelija" Korhonen! Oli pakko todeta, että siinä missä politiikan ja yhteiskunnan tuntemus on heikko, siinä ei voi itse keksiä isänmaallisuuttakaan. Kansainvälisyys on lyönyt laineensa rantaan melkoisella voimalla. Ns. "kansallismieliset" ottavat yhteiskuntamallinsa amerikan slummeista. Kun räp-artisti uskoo mustaan voimaan, suomalaisuutena meille kaupataan white trash -ideologiaa.

Pahemmaksi homma meni, kun kommentoin tuota itsekeksittyä isänmaallisuutta. Eräs kiiluvasilmäinen oppimestari ehti jo vastaamaankin minulle. "Kyse on... koko Euroopan tulevaisuudesta", hän kirjoitti. "Poliittisella värillä ei ole väliä, tämän pitäisi ymmärtää kaikkien jotka seuraavat politiikkaa muuten kuin paikallistasolla", vaahtoaminen jatkui.

Koko Euroopan pelastaminen kuulostaa minusta vähemmän kansalliselta lähetystehtävältä.

Ja ennen kaikkea - poliittisella värillä on väliä. Suomalaisuudella on väliä. Aidot sinivalkoiset värit pysyvät puhtaina ikuisesti.

Jukka

Tuumailua

Ensimmäiset kynänjäljet harmaassa ajatusten avaruudessa.