Kävimme Markku Junnilan kanssa vaalitilaisuudessa Helsingin työttömät ry:ssä. Yhdistys pyrkii tukemaan jäsentensä sosiaalisten taitojen säilymistä, motivoimaan ja tulemaan aktiivisessa työnhaussa sekä kouluttamaan jäsenistölle uusia kykyjä, muun muassa tietotekniikan vaativalla saralla. Toiminta näytti hyvältä ja vierailusta jäi erittäin positiivinen vaikutelma. Ajattelin palata vapaalla ajalla uudestaan juttelemaan ja keräämään informaatiota, sillä tapaamisessa sain runsaasti näkemyksiä ja palautetta suomalaisen yhteiskunnan ja nykyaikaisen markkinatalouden kohtaamisesta. Pohdittavakseni jäi näiden kahden asian yhdistäminen oikeudenmukaiseksi suomalaiseksi hyvinvoinniksi.
Työttömyys on tehokkuustuotantoon sitoutuneen yhteiskunnan ilmiö. Työttömyyden poistamiseen luotavan politiikan pitäisi lähteä kahdesta näkökulmasta: on kahdenlaisia työttömiä. niitä jotka ovat työttömiä eivätkä kykene tai omasta tahdostaan halua tehdä normaalia työtä. Sitten on niitä, jotka ovat joutuneet työttömiksi ilman omaa tahtoaan. Heidän kohdallaan on oikeutettua sanoa, että työttömyys ei ole kenenkään syy. Kun tehdas menee konkurssiin ja joutuu irtisanomaan kaikki työntekijänsä, se ei ole työntekijän syy. Kun tehdas kohtaa kriisin ja joutuu luovuttamaan, se ei ole kenenkään syy.
Mutta toisaalta myöskään yritysten huono taloudellinen menestys ei ole kenenkään syy. Yllättävät kysynnän käänteet, kansainvälinen kilpailu, globaalit markkinat, sijoittajien poukkoileva tahto ja yritysten rakenteelliset muutokset jotka palvelevat sijoittajaintressiä luovat haastavia johtamistilanteita. Näin tilanteisiin yritykset joutuvat sopeuttamaan oman toimintansa. Siitä ei voi syyttää yritystä, että se pyrkii turvaamaan oman toimintansa jatkuvuuden. Toimivalla yrityksellä on aina mahdollisuus työllistää, kuopatun firman äärellä juhlivat vain konkurssijuristit.
Markkinat toimivat markkinoiden ja sijoittajien ehdoilla. Yhteiskunta pyörii siinä mukana ja tuntuu nykymeiningissä jäävän jalkoihin. Suuri kysymys on, kummalla on suurempi painoarvo kun ristiriita näiden kahden välillä kasvaa konfliktiksi – sosiaaliseksi tai eettiseksi kysymykseksi.
Itse katson, että valtiolla ja yhteiskunnalla pitää olla vahva asema. Valtio ei saa puuttua markkinoiden hinnanmuodostukseen, mutta sen kuuluu olla mukana vahtimassa kansalaisten ja yhteiskunnan oikeuksia siellä, missä voitot valutetaan yhteiskuntaa hyväksikäyttämällä. Meillä on sosiaalipummit, mutta myös yritysmaailman parasiitit, joiden tehtävänä on viedä yhteiskunnallinen hyvinvointi rahavirtana ulos maastamme, hyödyttämään sijoittajia. Otan esimerkiksi Elcoteqin. Yhteiskunta on antanut rahoitusta Elcoteqille vuodesta 1998 lähtien ainakin 535000 euroa. Nyt kun Elcoteq on päättänyt aloittaa yt-neuvottelut 500 ihmisen vähentämisestä, tämä on 70% yrityksen Suomessa työskentelevän henkilökunnan määrästä.
Mielestäni olisi oikein Elcoteqille ja muille sen kaltaisille yrityksille, että yhteiskunta näyttäisi että me pelaamme markkinatalouden pelisäännöillä – niillä samoilla säännöillä kuin yrityksetkin. Vaadimme Elcoteqia maksamaan takaisin yhteiskunnan siihen satsaaman panostuksen. Hintalappu työvoiman koulutukselle, terveydenhuollolle, toimivalle infrastruktuurille, korruptiovapaalle businekselle, laille ja järjestykselle varmasti löytyy. Eikä unohdeta niitä TEKESin maksamaa yhteiskunnan tukemaa rahoitusta. Tällainen ratkaisu auttaisi rakentamaan suomalaista hyvinvointia. Me turvaamme ja tuemme yritysten toimintaa ja kansainvälistymistä, kilpailukyvyn luomista. Mutta yhteiskunnan tuki yrityksille toimii sijoittaintressien mukaan – valtio ja yhteiskunta on vain yksi riskisijoittaja muiden joukossa. Kun firma vaihtaa maisemaa, myös yhteiskunnan maksama tuki jää kotimaahan. Torstai-illan huumassa ristin tämän ajatuksen mandatoriseksi kovenatiksi. Jääköön ajatus muhimaan.
Jukka
