Miksi kaupat eivät (mukamas) kilpaile?

Päivittäistavarakauppa on ollut viime aikana taajaan otsikoissa. Kauppalehden pääkirjoitus 5.8. otti kantaa päivittäistavarakaupan kilpailuun, otsikkonsa mukaisesti vaatimalla "lisää kilpailua". Helsingin sanomat julkaisi 11.8. hintakorivertailun ja artikkelin yhteydessä myös väläyteltiin kilpailun lisäämisen tarvetta. Keskustelun järkevöittämiseksi olisi tärkeää mainita, mitä kilpailulla käsitetään. Julkisuudessa olleet "lisää kilpailua" –teesit rakentuvat hyvin ohuelle näkemykselle, että kilpailu on jonkin yksittäisen tuotteen tarjonnan lisäämistä siinä määrin, että suuren volyymin kate saisi aikaa yksikkökohtaisen myyntihinnan laskun.

Päivittäistavarakaupan kilpailu on radikaalisti muuttunut vuosien 1991 ja 2008 välisenä aikana. Operationaalisen tehokkuuden vaatimuksiin sopeutumisesta suurin kilpailua kiristänyt tekijä oli Suomen liittyminen Euroopan Unioniin vuonna 1995. Kilpailun vapautuessa päivittäistavarakauppa varautui jo toiminnallisessa tehokkuudessa ulkomaisten kilpailijoiden maahantuloon. Hintakilpailun pohja, neuvottelusuhde elintarviketeollisuuteen rakennettiin tuolloin uusiksi. Kauppa sai niskalenkin kotimaisesta elintarviketeollisuudesta uhkaamalla siirtää suurten volyymien ostoja ulkomaille. Elintarviketeollisuus vastasi uhkaan siirtämällä hintapaineen alkutuottajille. Tammikuun alussa 1995 ruuan arvonlisäveroa alennettiin 22 prosentista 17 prosenttiin. Samaan aikaan liha- ja maitotuotteiden alkutuotevähennys poistui. Alkutuotevähennyksellä oli tuettu liha- ja maitotaloustuotteiden kuluttajahintoja. Maatalouden tuottajahinnat laskivat vuoden 1995 alussa keskimäärin 40 prosenttia.

Elintarvikkeiden hinnat laskivat vuodesta 1994 vuoteen 2000 yhteensä 14 prosenttia. Kun Suomen oligopolistisille markkinoille rantautui Lidl vuonna 2002, operationaalisesti hintakilpailukyvyn kannalta suomalainen päivittäistavarakauppa oli jo ottanut niin sanotusti "löysät pois". Elintarvikkeiden hinnoissa ei näkynyt enää suurta hintojen laskua, vaikka markkinoille tuli vahva saksalainen halpahalliketju.

Eurooppalaisen päivittäistavarakaupan kilpailun menestystekijät perustuvat kauppapaikkahankintaan ja investointeihin, liiketoimintakonseptien kehittämiseen, sekä ketjuliiketoimintamallin hyödyntämiseen. Ketjuliiketoiminnan voima perustuu jakeluketjun ja logistiikan johtamiseen, kaupan omien merkkien hyödyntämiseen hintakilpailussa, stardardisoitujen menetelmien käytännöstä ja suurtuotannon eduista (economies of scale). Näillä voidaan viitata markkinoinnin hyötyihin, ostotoiminnan volyymien kasvuun tai muuhun toimintaan, jossa laajamittaisesta ja koordinoidusta toiminnasta on hyötyä.

Päivittäistavarakaupan kilpailua voidaan jakaa operationaalisen areenan, rahoitus- ja omistajuus –areenan ja institutionaalisten areenan kautta (vrt. esim. Tainio et al 1983). Operationaalisella tasolla ratkaisevaa on myynti ja tehokkuus, joihin vaikuttavat moninaiset asiat kauppiaan persoonasta ja logistiikasta alkaen. Kilpailu realisoituu kahden tai useamman toimipaikan taisteluna rajatun vaikutusalueen ihmisten ostokäyttäytymisestä. Rahoitus- ja omistajuusareenan kilpailussa yritys kamppailee houkuttelevuudesta sijoituskohteena. Institutionaalisella tasolla päivittäistavarakaupan kilpailu on yritysten toimintaedellytyksiin vaikuttamista poliittisella areenalla.

Kaikki edellä mainitut kilpailun areenat voidaan erikseen jakaa paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja kansainväliseen kontekstiin. Näin muodostuu kilpailumatriisi, jossa kukin solu vaatii erilaisia kilpailukeinoja, koska niissä vallitsee erilainen kilpailun ja johtamisen logiikka.

Päivittäistavarakaupan kilpailussa Suomessa korostuu institutionaalisen johtamisen elementti. Kaupparyhmien toiminnan avainsana on kasvu. Kasvu saadaan aikaan perustamalla uusia myyntipaikkoja ja marketteja. Kilpailun painopiste on liikepaikkojen hankinnassa. Kyse on niistä ratkaisuista ja siitä vaikuttamisesta, jolla voidaan taata kaupparyhmälle eniten ja parhaimpia liikepaikkoja valtakunnallisesti.

Institutionaalisen johtamisen piirin kuuluvat myös kysymykset suhteessa yhteiskuntaan ja valtiovaltaan. Yksi suurehko keskustelukysymys on kauppojen aukioloajat. Aukioloajoissa on kyse poliittisesta näkemyksestä.

Päivittäistavarakaupan syyttäminen kilpailun puutteesta on harhaista. Elintarvikkeiden hinnanmuodostukseen liittyvä ketju on pitkä ja arvaamaton, se alkaa kaukomaiden banaanintuottajasta ja Ukrainan viljaviljelijästä, kiertää elintarviketeollisuuden, kansainvälisen hankinta- ja jakeluorganisaatioiden kautta, päätyy kotimaisten kaupparyhmien myymälöihin. "Kilpailun" lisääminen tarkoittaa kilpailun lisäämistä ketjun kaikissa vaiheissa. Käytännössä kansainvälinen kysyntä ja tarjonta esimerkiksi viljan hinnassa tuntuu välittömästi Suomessa. Energian ja työvoiman hintapaineet näkyvät myös hinnoissa.

Sääntelyyn viittaaminen on poliittinen kannanotto. Kauppaa säännellään tällä hetkellä rakennus- ja maankäyttölailla, aukioloaikojen säännöstelyllä Liikeaikalaissa. Muita säännöstelyn kohteita ovat sortimenttirajoitukset, muun muassa lääkkeiden ja alkoholin osalta.

Kontrafaktuaalisesti tarkasteluna on vaikea nähdä mitä Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtasen ehdottama säännöstelyn poistaminen vaikuttaisi hintakehitykseen? Kauppojen vapaa rakentaminen antaisi myös kotimaisille toimijoille mahdollisuuden investoida tontteihin ja liikekeskusten tiloihin, varata ikään kuin reserviin alueita, jonne kilpailijat saattaisivat rakentaa. Greenfield-investointina toteutettu uuden päivittäistavarakauppaketjun perustaminen Suomeen on haasteellista ja useiden vuosien projekti logistiikkajärjestelyineen ja myymäläverkostoineen. Esimerkiksi vuonna 2002 Suomessa ensimmäisen myymälän avannut Lidl on saavuttanut noin 5% markkinaosuuden. Markkinat ovat kyllääntyneet, suurta kasvua ei ole näköpiirissä, demografisesti kulutus tulee tasaantumaan väestörakenteen vanhetessa, hintakilpailulle ei ole sijaa, toiminnallisesti uusien toimijoiden tulo markkinoille ei luo tehokkuutta ja liikepaikkojen saamiseksi kilpailu on jo ennestään kovaa.

Kaupan kilpailulla ja julkishallinnon siihen kohdistamalla sääntelyllä ja valvonnalla on vahvoja kaupunkikuvaan, liikkumiseen ja yleiseen ympäristöön liittyviä vaikutuksia. Kun supermarketisoiminen jatkuu, kykenemmekö pitämään esimerkiksi Helsingin keskustan elävänä? Elävä Helsinki tarvitsee kauppoja, kulttuuria, tapahtumia ja ennenkaikkea yrittäjiä. Vain tarjoamalla riittävät kauppa- ja ostospalvelut Helsingin keskustassa voimme pitää keskustan viihtyisänä kaikille helsinkiläisille.

Jukka

Lahtarien Suomi 90 v.?

Mannerheimin poliisioperaatio Pohjanmaalla 90 vuotta sitten oli alkusoitto tapahtumien vyörylle, jonka seurauksena Suomi varmisti itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa. Sosialistien vallankumous ja sen lempilapsi - poliittinen terrori - vaiennettiin. Samalla suomalaiset kansakuntana pelastivat itsensä venäläisestä bolsevimista, joka pitkällä perspektiivillä olisi johtanut kansanmurhaan, väestön pakkosiirtoihin ja massiiviseen väkivaltaan.

Ei olisi, väittävät. Ei varmasti olisi, meillä pakkosyötettiin 70-luvulla ja pitkälle 80-lukua. Esimerkkiä ei tarvitse kaukaa hakea. Itä-Karjalan alkuperäiskansat on tuhottu ja alueet venäläistetty. Karjalan kannakselle on käynyt niin kuin kävi. Lähialueillamme Viron, Latvian ja Liettuan historiat ovat kuvauksia, millaisia voimia isovenäläisyys kasvattaa. Todistetaakka on raskas. Historian tuomion kommunismi ja venäläinen chauvinismi on jo saanut, edessä on vielä oikeampi moraalinen tuomioistuinkäsittely. Sekin koittaa, anteeksipyyntöineen.

Vuoden 2007 syksyllä alkoi vapaussodan 1918 tapahtumien käsittely osana 90-vuotista Suomen itsenäisyyden historian uutisointia. Televisiossa, radiossa ja sanomalehdissä on julkaistu ja julkaistaan vastakin runsaasti aiheeseen liittyviä dokumentteja, muisteluksia ja kertomuksia. Näillä on yksi yhteinen, hyvin ikävä sävy: Vapaussota ei ollut muuta kuin sinne tänne säntäilevää teloittelua. Valkoisesta Suomesta halutaan luoda syntipukkia.

Sanomalehtikirjoittelu vuoden 1918 tapahtumista sivuuttaa täysin vapaussodan kenttätodellisuuden. Suomella oli tavoitteena saavuttaa itsenäisyys, maassa puhkesi avoin ja väkivaltainen kapina esivaltaa vastaan ja punaisten haltuun ottamilla paikkakunnilla luisuttiin kaaokseen ja terroriin. Mannerheimin armeijan tehtävänä oli varmistaa luja ja varma hallitusvalta suomalaisille. Mannerheimin armeija edusti laillista hallitusvaltaa, demokraattisesti valittua eduskuntaa. Tavoitteena oli vapaus ja itsenäisyys, kansavalta Suomessa suomalaisille.

Lehdistön luoma kuva vapaussodasta teloitteluna on väärä. Sodan aikana molemmat osapuolet syyllistyivät julmuuksiin, mutta se ei ole koko kuva vapaussodasta. Väärän mielikuvan luomisella on poliittiset tarkoitukset. Tavoitteena on hyökätä porvaristoa vastaan vanhoin retorisin asein. Kun vapaussota tuomitaan kiihkohenkiseksi teloittajien sodaksi, nyky-yhteiskunta esitetään lahtarien Suomena. Tästä saimme esimakua viimeksi eduskuntavaalien alla, kun SAK toi esille mainoskampanjaosaamistaan. Mässäilevä "porvari" oli niin huono valinta kampanjan aiheeksi, että SDP:n kannatus vaaleissa romahti. Aänestäjät näkivät, että ideologinen jälkeenjääneisyyttä ei voi mainostempuilla kaunistella. Demarien sanoma jäi ontoksi.

Yhtä onttoja ovat yritykset lavastaa vuoden 1918 sodasta jotain muuta kuin se oli. Vapaussodan ja sen ihanteiden ansiosta maamme on kehittynyt vauraaksi, poliittisesti stabiiliksi valtioksi, hyväksi kodiksi suomalaisille säätyyn katsomatta.