Haagan Tiili-Elanto pelastunee

Helsingin rakennuskannan tiivistäminen näkyy nyt Haagassakin. Kymmenen vuotta tyhjillään olleen Haagan tiili-Elannon kohdalta kuuluu hyviä uutisia, sillä rappiolle päästetty talo pelastunee. Näin käy mikäli TA-Kodit oy:n suunnitelmat toteutuvat. Taloon on suunniteltu yläkertaan neljää asuntoa ja alakertaan toimistotilaa. Kooltaan asunnot olisivat 73,5–98 neliötä. Samalle tontille, kallion kupeeseen nousee uudisrakennus, johon on kaavailtu kymmentä asuntoa.

Tiili-Elannon julkisivu on suojeltu ja talo on määritelty kaupunkikuvallisesti arvokkaaksi rakennukseksi. Tiili-Elanto onkin keskeinen vanhan Haagan symboli alueellamme. Se on asukkaiden rakastama maamerkki, jonka on suunnitellut arkkitehti Väinö Vähäkallio (1886–1959). Talo valmistui vuonna 1928. Viimeisen kymmenen vuoden aikana talon huonoa kuntoa ovat seuranneet sekä naapurit, muut paikalliset asukkaat, myös kaupunginosayhdistys Pro Haaga. Nämä tahot ovat yhteistyössä lobanneet, kommentoineet ja tehneet aloitteita talon rappeutumisen ehkäisemiseksi. Kaikkien mielessä oli riskikuva, että talon annetaan vajota niin surkeaan tilaan, että se on pakko purkaa. Nyt näin ei näytä käyvän. Toivotaan että uusien asukkaiden myötä talo pelastuu.

Samoin toinen haagalaisille tuttu talo, eli vanha Haagan poliisiasema Vihdintiellä, muutetaan pääosin asuinrakennukseksi. Vuonna 1958 valmistuneessa talossa on viime vuodet ollut Staran ja Palmian toimistoja sekä 18-paikkainen asuntola. Asuntolassa ovat asustelleet Helsingin kaupungin palveluksessa olevat siviilipalvelusmiehet.

Näiden hankkeiden kohdalla tuntuu siis asiat olevan hyvin. Kuitenkaan aktiivista vaikuttamista ei saa hellittää. Helsingin kaupungin virkamiesarmeijalla on takataskussaan vaikka mitä suunnitelmia haagalaisten pään menoksi. Milloin tuntuu että yksityisauton käyttö halutaan kuristaa kuoliaaksi, milloin tuntuu että lumet jätetään turhaan auraamatta, ja milloin tuntuu että Haagaan asutetaan tahallaan sellaista porukkaa, joka ei tänne sovellu ja virkamiesten metkujen päälle tulevat vielä arvaamattomat yksityiset intressit. Näitä kuvaa hyvin esimerkki Pakilasta, joka meinattiin tuhota omalaatuisena ja pittoreskina kaupunginosana täysin, nostamalla tonttien tehokkuuslukua. Yhdessä toimimalla osa Haagaan suunnitelluista älyttömyyksistä on saatu torpattua.

Nyt Helsinki on uusimassa koko yleiskaavaansa. Uutta yleiskaavaa valmistellaan siten, että Helsingin kaupunginvaltuusto päättä asiasta vuonna 2016. Tässäkin valmistelussa sekä asukkaiden että kaupunginosayhdistysten täytyy olla tarkkana. Pro Haaga – Pro Haga ry seuraa tilannetta, ja kaikki halukkaat voivat jo tutustua virkamiesten visioihin osoitteessa www.yleiskaava.fi. Ensi vuodelle on tarkoitus järjestää useampi tilaisuus, joissa kaava-asiaa ja sen vaikutuksia Haagan osalta käydään läpi.

Liikenne Haagassa

 Helmikuun puolivälissä pidettiin Etelä-Haagassa kaupunginosayhdistys Pro Haagan järjestämä Aluefoorumi. Torstaina 14.2. pidetty tilaisuus järjestettiin Pelastuskoulun tiloissa. Ennen keskustelutilaisuuden alku koulun johtaja Matti Waitinen kertoi haagalaisille Pelastuskoulun toiminnasta.

Olin itse tuon keskustelutilaisuuden puheenjohtajana. Teemana oli Haagan liikenteen haasteet ja paikalla oli neljä paikallista aktiivitoimijaa keskustelemassa Haagan nykyliikenteestä että tulevaisuuden ratkaisuista. Paikalla olivat lisäkseni Pirjo Koivunen, Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirastosta, Simo Mahlberg, Pro Haaga - Pro Haga ry:n liikennetyöryhmästä,
Markku Oila, Pohjois-Haaga -seurasta.

Käyty liki kaksituntinen keskustelu oli tilaisuus, jossa paikalliset asukkaat saivat antaa kommentteja ja jakaa näkemyksiä liikenteen tilasta. Ja huolestuttavalta asiain laita kuulostikin. Läpiajo, kasvavat liikennemäärät sekä uudisrakentaminen tuntuivat huolestuttavan monia. Eliel Saarisen tien avaaminen muullekin kuin julkiselle liikenteelle tuli myös esiin. Monia kiusasi huonosti hoidettu lumenauraus tänäkin vuonna.

Yhteenvetona tilaisuuden annista sanoisin, että liikenteen aiheuttamiin haittoihin ja myönteisiin asioihin liittyy monia näkökulmia, jotka herättävät , sanoisinko diplomaattisesti, myöskin intohimoja. Tärkeintä on löytää ja rakentaa sopiva prosessi, joilla näkökulmat sovitetaan palvelemaan kokonaisuuden etua, optimaalisiksi kaikille. Tärkeintä on miettiä, voisiko meillä olla erillisten ongelmien ja erillisten ratkaisujen sijaan yhteisiä ongelmia ja yhteisiä ratkaisuja?

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012

Suomen hallitus antoi torstaina 20. joulukuuta eduskunnalle selonteon Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta 2012. Puolustuspoliittinen selonteko ei vapaaehtoisen maanpuolustuksen kehityksen suhteen lupaa mitään hyvää. Maanpuolustusjärjestöt, Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto ja koko järjestäytynyt reserviläiskunta ja sen organisoitu toiminta on unohdettu. Vapaaehtoista maanpuolustusta sivutaan lyhyesti, mutta sen taustalla on jo aiemmin virheellisenä lakiin kirjattu määritelmä vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta. Selonteko jatkaa perusajatuksella, että vapaaehtoinen maanpuolustustyö on viranomaistoimintaa ja Maanpuolustuskoulutus ry:n toimintoja. Oletus on väärä.  Suomalaisen vapaaehtoisen maanpuolustuksen kulmakiviä ovat liki 28 000 järjestäytyneen reserviupseerin ja  noin 36 000 järjestäytyneen reservin aliupseerin maanpuolustusvalmiutta ylläpitävä toiminta.

Ohessa muutama poiminta lausunnosta kommentteineen.

”Paikallisjoukkojen kautta kytketään myös vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimintoja tiiviimmin osaksi puolustusvoimia ja kokonaisturvallisuutta. Paikallisjoukkojen kokoonpanot ja materiaali suunnitellaan tehtävän ja toiminta-alueen mukaan tarkoituksenmukaisesti. Paikallisjoukkojen yhteyteen kanavoidaan soveltuvin osin vapaaehtoisen maanpuolustuksen sekä kokonaisturvallisuuden toimintoja.” (s. 101)

Suomalaisiin oloihin soveltuvan, joukkomuodostelmissa tapahtuvan reservin kouluttamiseen ei ole saatu toimivaa ratkaisua. Kymmenisen vuotta sitten maakuntajoukko-kokeilu alun perin oli tarkoitettu ratkomaan sitoutumiseen, motivaatioon ja suoritettaviin tehtäviin liittyviä ongelmia, mutta käytännössä homma ei ole koskaan lähtenyt liikkeelle eikä ole tarjonnut aktiivireserviläiselle kehittymisen mahdollisuuksia. Tämänkään selonteon puitteissa ei muutosta ole odotettavissa.

”Vapaaehtoinen maanpuolustustyö tukee suorituskykyisen reservin ylläpitämistä ja valmiutta tukea muita viranomaista. Vapaaehtoista maanpuolustustyötä kehitetään palvelemaan nykyistä paremmin puolustusvoimien tarpeita. Maanpuolustusjärjestöjen ja reservin osaamista hyödynnetään paikallisjoukkojen

suunnittelussa.” (s. 106)

Kuinka väärässä valtioneuvosto voi ollakaan! Vapaaehtoinen maanpuolustus ei palvele puolustusvoimien tarpeita, vaan Suomen maanpuolustuksen tarpeita. Maanpuolustuksen kentällä on jo pitkään ollut suuntaus, jossa maanpuolustusjärjestöjen autonomia alistetaan virkamiesjohtoiselle byrokratialle. Seurauksena on ollut motivaation lasku; suuri määrä osaamista on valunut hukkaan puuttuvien toimintaedellytysten takia. Avain koko vapaaehtoisen maanpuolustuksen on sen perusajatuksen hyväksymisessä, että maanpuolustusjärjestöt tunnustetaan aktiivisiksi ja vakiintuneiksi toimijoiksi.

”Maanpuolustustahto säilyy keskeisenä puolustuksen perustana. Maanpuolustustahdolla on keskeinen merkitys myös yhteiskunnan kriisinsietokyvyn ylläpidossa ja kehittämisessä. Maanpuolustustahto turvataan muun muassa laadukkaalla varusmies- ja reservin koulutuksella sekä kehittämällä asevelvollisuuden toimintaedellytyksiä, luomalla paikallisjoukot ja tukemalla vapaaehtoista maanpuolustuskoulutusta.” s.107

Selonteossa unohdetaan, että suomalaisen maanpuolustushengen lukkona ovat erityisesti järjestäytyneet reserviupseerit sekä aliupseerit, siis RUL:N ja RES:in jäsenet. Tästä löytyy useita tutkimuksia, jotka asian ovat vahvistaneet. Maanpuolustusjärjestöjen merkitys maanpuolustustahdon luojina ja ylläpitäjinä olisi pitänyt olla selonteossa lähtökohta koko vapaaehtoisen maanpuolustuksen tarkastelulle.

Kaiken kaikkiaan keskustelu vapaaehtoisen maanpuolutuksen kehittämisestä ei ainakaan tästä selonteosta saa vauhtia. Päinvastoin, vapaaehtoisen maanpuolustuksen käsitte on sulautettu osaksi julksihallinnon virkamiesjohtoista toimintaa. Kehitys on ollut huono jo vuosia. "Kun reserviupseeri muuttuu virkamieheksi, muuttaa samalla moni upseeriutta rakentava asia. Reserviupseerista tulee käskyläinen sen sijaan että on vapaa toimija", kuten rakkaan naapurimaamme Viron puolustusvoimien komentaja eräässä puheessaan viime vuonna lausui. Toiminnan perusehtona pitäisi olla seuraava määritelmä: Vapaaehtoinen maanpuolustus on järjestöjen ja kansalaisten vapaaehtoisesti maanpuolustuksen hyväksi harjoittamaa toimintaa, jota viranomaiset lakisääteisesti tukevat.

Kuvassa Helsingin reserviupseeripiirin ja Helsingin seudun reserviläispiirin veteraanijäseniä jouluglögeillä 19. joulukuuta 2012.

Lausunto vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen kehittämisestä

Puolustusvoimat pyysi Reserviupseeriliitolta lausuntoa vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen kehittämisestä. Kyseessä lienee15 viime vuoden aikana kahdeskymmenes toimikunta- tai selvitystyö koskien vapaaehtoisen maanpuolustuksen tulevaisuutta ja toimintamuotoja. Suurin pirtein kaikki ne lupaukset ja odotukset, joihin edellisissä työryhmämuistioiossa päädyttiin, ovat osoittautuneet pettymyksiksi. Kirjoitin muutaman rivin omia näkemyksiäni Reserviupseeriliitolle. Dokumentti on ohessa PDF-muodossa.

Lausunto vap.eht. mp-koulutuksen kehittämisestä


Nykyisellään reserviläistoiminta ja MPK:n koulutus ei suinkaan ole sitä mitä suomalainen maanpuolustus tarvitsee tai vapaaehtoisten kenttä haluaa, joten koko järjestelmä pitäisi uudelleenarvioida. Laki vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta aikanaan oli täysi susi, ja se pitäisi uudeelleenmuotoilla paremmin reserviläisten osaamista hyödyntäväksi.

”Kansalaisten maanpuolustustahto on vapaaehtoisen maanpuolustuksen perusta.”

Maanpuolustuksen perusta on vapaan kansalaisen vapaa tahto puolustaa isänmaataan. On paitsi kansalaisen velvollisuus, myös kunniatehtävä asettua yhteisönsä käytettäväksi vaaroja ja menetyksiä kaihtamatta. Suomalainen maanpuolustushenki on pitkälti rakentunut isänmaallisuuteen ja sen kautta kanavoituneeseen kansalaistoimintaan, jota laajimmillaan edustavat reserviläis- ja maanpuolustusjärjestöt. Viime aikojen kehitys on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa pala palalta perinteistä vapaaehtoista maanpuolustusta on kuohittu. Yksi vaarallisimmista kehityspoluista on ollut vapaaehtoisen maanpuolustuksen käsitteen ”virkamiesmäistäminen” tai ”viranomaistaminen. Kun Suomeen säädettiin laki vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta (556/2007), Eduskunnan annettiin hyväksyä lakimuotoilu, joka osaltaan vei kehitystä väärään suuntaan. Lopullinen lakiteksti jätti määritelmät löysiksi ja muotoilukin tehtiin niin, että vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta kaapattiin viranomaispohjaiseksi. Lailla annettiin perusteet vesittää suomalainen reserviläis- ja maanpuolustustoiminta. Yksi kärjekäs esimerkki on viime vuoden Santahaminan ampumaratapäätös. Uudenmaan ympäristökeskus (ELY) kielsi reserviläistoimijoilta ampumisen Santahaminan ampuradoilla. Päätöksessä viranomainen rakensi tulkinnan, että ”[v]apaaehtoisesta maanpuolustuksesta annettu laki (556/2007) taas määrittää reserviläis- ja vapaaehtoistoimijoiden aseman…”. Tulkinta ei pidä paikkaansa. Laki vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta ei määrittele vapaaehtoisen kansalaistoiminnan asemaa, tehtäviä tai alistussuhteita, eikä laki ota kantaa siihen mitä vapaaehtoinen maanpuolustus on tai ei ole. Laki säädettiin aikanaan selkeyttämään kehittymässä olevaa vapaaehtoisen maanpuolustuksen piirissä tapahtuvaa sotilaallista koulutusta ja sen pääasiallisena tarkoituksena oli ”säännellä vapaaehtoisille annettavaa sotilaallista koulutusta puolustusvoimissa ja puolustusvoimien ohjauksessa.” Perinteisesti vapaaehtoinen maanpuolustus voidaan määritellä toiminnaksi, jota järjestöt sekä yksityiset kansalaiset vapaaehtoisesti tekevät maanpuolustuksen hyväksi. Se on laadultaan aatteellista vapaaehtoista kansalaistoimintaa. Aatteellinen tarkoittaa, että toiminnan tarkoitus ei tähtää voiton tai taloudellisen edun hankkimiseen siihen osallisille eikä toiminta ole pääasiassa taloudellista. Toiminnan painopiste on aatteellisessa työssä, perustuen yhteiseen päämäärään, kiinnostuksen kohteeseen tai haluun toimia jonkun asian puolesta. Vapaaehtoisuus tarkoittaa, että henkilö osallistuu toimintaan omasta tahdostaan eikä saa työstään palkkaa. Kansalaistoiminta tarkoittaa julkista poliittisten oikeuksien käyttöä ja osallistumista yhteiskunnassa. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen perintö on sotia edeltäneen ajan maanpuolustustyössä. Näitä edustivat muun muassa suojeluskunnat ja Lotta Svärd. Sotien jälkeisessä tilanteessa Reserviupseeriliitto jäi keskeiseksi maanpuolustusjärjestöksi, kunnes 1955 perustettiin Reservin Aliupseerien liitto ja vuonna 1963 Maanpuolustuskiltojen liitto. Kun samaan aikaan ulko- ja sisäpoliittinen painostus maanpuolustusta kohtaan lieveni, työtä maanpuolustuksen hyväksi ei tarvinnut peitellä, ja siitä tuli legitiimimpää harrastuksena ja kansalaistoimintana. Samalla toimintaa ryhdyttiin nimittämään vapaaehtoiseksi maanpuolustukseksi. Vapaaehtoinen-termi on oikeastaan hieman harhaanjohtava, sillä Suomen perustuslain 127 §:n mukaan ”Jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa säädetään.” Vuonna 1947 solmittu Pariisin rauhansopimus kielsi sotilaallisen koulutuksen antamisen puolustusvoimiin tai rajavartiolaitokseen kuulumattomille. Rauhansopimuksen rajoitukset purettiin päätöksellä vuonna 1990, minkä jälkeen maanpuolustusjärjestöissä aloitettiin sotilaallisia valmiuksia kehittävää maanpuolustuskoulutusta. Vuonna 1993 perustettiin Maanpuolustuskoulutus ry (MPK), järjestämään ja koordinoimaan käytännön koulutusta. Puolustusvoimien tehtäväksi säädettiin vuonna 1994 tapahtuneella lainmuutoksella vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tukeminen. Lisääntyvä sotilaallinen koulutus, jota toteutettiin puolustusvoimien ulkopuolella, haluttiin ohjeistaa ja ottaa yhteiskunnallisen valvonnan piiriin lainsäädäntötoimin. Vapaaehtoistoiminnanjohtamiseen ja valvontaan liittyvät kysymykset olivat tässä työssä tärkeimpiä, ja myös toimijoiden vastuuasiat oli järjestettävä. Laista tuli valitettavasti epäselvä ja tulkinnanvarainen. Lain virallisessa versiossa eri toimikuntien ja mietintöjen käyttämät käsitemäärittelyt eivät tulleet lopulliseen lakitekstiin. Tämä osaltaan on aiheuttanut väärintulkintoja ja virheellisiä käsityksiä. Komiteanmietinnössä ollut tekstipätkä, joka hallituksen esityksestä jäi pois, harmillisesti, koska se yksiselitteisesti määrittelee mitä vapaaehtoisella maanpuolustuksella tarkoitetaan: ”Kysymyksessä on viranomaisten lakisääteisesti tukema toiminta, jota järjestöt ja kansalaiset vapaaehtoisesti harjoittavat maanpuolustuksen hyväksi”. Ja vielä vähemmän viranomaislähtöisesti sanottuna: Kyseessä on järjestöjen ja kansalaisten vapaaehtoisesti maanpuolustuksen hyväksi harjoittamasta toiminnasta, jota viranomaiset lakisääteisesti tukevat. Kun lakiteksti lopullisesti hyväksyttiin, lain lopullinen muotoilu jätti reserviupseerikerhoille suorastaan naurettavan marginaalisen tehtävän: ne voivat ”sääntöjensä mukaisella tavalla järjestää turvallisuusasioita koskevia valistustilaisuuksia ja huolehtia liikuntakoulutuksesta sekä antaa muuta tarpeellista varautumis- ja johtamiskoulutusta omalla toimialallaan. Vapaaehtoiset maanpuolustusjärjestöt ylläpitävät maanpuolustustahtoa ja -taitoa sekä veteraaniperinteitä.” Reserviupseerit ovat lojaalisti hoitaneet näitäkin asioita isänmaan parhaaksi. Valtava määrä tahtoa, tietoa ja osaamista on jäänyt käyttämättä reservin upseerien kohdalla, puhumattakaan sadoista tuhansista koulutetuista aliupseereista. Summa summarum: Maanpuolustusjärjestöjen ensisijainen ja kiireellinen tehtävä on saada aikaan lakimuutos, jolla vapaaehtoisen maanpuolustuksen kansalaisluonne turvataan.

Veikko Vennamon perilliset

"Suomi on ajautumassa taloudelliseen sekä poliittiseen konkurssiin. Poliittiset vallassaolijat uskottelevat kansalle, että talouden kasvumerkit ovat näkyvissä." Näin kirjoitti Timo Soini 29.1.2011 blogissaan. Eihän siinä mitään, saahan Suomessa kirjoitella. Vaali-iltana katselin, miten Timollakin letkauttelu oli jäänyt pienemmälle, ja otsalle kohosi kirpeä hiki. Sanoista otetaan nyt vastuu, kun Persut astuvat hallitukseen.

"Suomi on ajautumassa taloudelliseen sekä poliittiseen konkurssiin." Jokin tuossa haiskahti mielestäni pahasti. Asuin itse lausuman aikana Saksassa, ja sieltä käsin katseltuna oma kuvani tilanteesta oli täysin päinvastainen. Kyllä Timo tietää, miten Eurooppa lepää. Ymmärrän kyllä poliittisen paatoksen, ja iskevän retoriikan, mutta miksi ihmeessä sitten pitää kusettaa kansaa, rankasti? Taisi Veikko Vennamo sanoa, että hän vierastaa vain valhetta ja harhaluuloja. Oheen vähän tilastoa:

European Commission - European Economic Forecast autumn 2010
Forecasts for Finland				2009	2010	2011	2012
GDP growth (%, yoy)				-8,0	2,9	2,9	2,3
Inflation (%, yoy)				1,6	1,6	2,1	1,8
Unemployment (%)				8,2	8,3	7,8	7,2
Public budget balance (% of GDP)				-2,5	-3,1	-1,6	-1,2
Current account balance (% of GDP)				1,3	1,3	1,6	1,4

Suomen pankin johtokunnan varapuheenjohtaja Pentti Hakkarainen totesi helmikuussa, että Suomen talouden kasvu lähtee yleensä viennistä ja siirtyy kulutukseen ja lopulta investointeihin. Vienti on lähtenyt ennakoitua parempaan vetoon. Myös kulutuskysyntä on pysynyt hyvänä ja kuluttajien luottamusindeksi antaa osviittaa kysynnän jatkuvan vahvana. Kasvun haasteena ovat tuotannolliset investoinnit. Monilla toimialoilla on käyttämätöntä kapasiteettia ja useilla yrityksillä mahdollisuus hyödyntää Suomen ulkopuolella olevia tuotantoyksiköitään. Kasvu vauhdittuu, kun yritykset saadaan mukaan investointeihin - ilman niitä kehitys jää polkemaan paikalleen. Jälleen hyvä opetus, missä raha syntyy. Raha, ja sitä myöten veromarkat syntyvät yrittäjyydellä ja työtä tekemällä.

"Suomi on ajautumassa taloudelliseen sekä poliittiseen konkurssiin."

Poliittinen konkurssi meillä on koettu, siitä todisteena on Perussuomalaisten 39 kansanedustajaa. Taloudellinen konkurssi ja sillä pelottelu on huuhaata, juuri sitä samaa valehtelua, jota Veikko Vennamo -vainaa aikanaan vierasti. Palataan kahden vuoden kuluttua asiaan, lupaan muistuttaa Timo Soinia tuosta konkurssista. Samalla aion kysyä, milloin EU katuu, jotta osaan varautua.

Minustakin maahanmuuttaja.

Halusin maahanmuuttaja-statuksen. Ja kun se ei kotimaassa onnistunut, päätin lähteä ulkomaille. Tai ihan oikeasti päätös lähdöstä oli ensin ja vasta myöhemmin tajusin sen johtavan uuteen, uria aukovaan statukseen. Minustakin tulee maahanmuuttaja!

* * *

Eila Kännön jälkeen maahanmuutto-, pakolais- ja siirtolaispolitiikka on ollut enempi vähempi liberaalien tuulten vietävänä. Punavihreät kukkahattutädit, 60-lukulaisen nyt jo purppuraan häivähtävän radikalismin kera ovat saaneet vapaasti temmeltää. Maahamme on tuotettu pieniä vähemmistöjä ja väitetty niiden "kasvattavan ja laaja-alaistavan suomalaisuutta". Suomalaiset on opetettu nöyristelemään näiden ryhmien edessä - kotouttamisessakin on kyse siitä, että tulijoiden "kulttuuriidentitettiä" varjellaan suomalaisten rahoilla.

* * *
Kaksi vuotta sitten jokin muuttui. Maahanmuutosta puhuminen oli yht'äkkiä legitiimiä. Edelläkävijäjänä keskustelun luomisessa on varmasti toiminut tohtori Halla-aho. Aikaisemmasta toisinajattelijasta sukeutui kansan virallinen ääni. Kuoro on matkan varrella kasvanut: Eero Heinäluoma, Jutta Urpilainen, Ben Zyskowicz, Wille Rydman, vain muutamia mainitakseni.

* * *

Minun kosketukseni maahanmuuttoon on kahdenlainen. Edelleenkin mielessäni on Romanian mustalaistyttö, joka kerjäsi minulta eräässä kahvilassa. Kun en heltynyt pahvilapulle kirjoitetun tekstin edessä vaan pyysin tyttöä poistumaan, sain vastaani sanaryöpyn kielellä, jota en tunnistanut. Äänensävystä en voinut erehtyä. Pyysin vartijaa poistamaan häirikön, sillä väliltämme puuttui hyvän kommunikaation edellytykset - vartija turvautui fyysiseen voimaan. Kulkiessan kohti ulko-ovea tyttö vielä somasti näytti minulle keskisormea. Maahanmuuton syy? No ei varmaankaan, apajillahan vain tyttö oli.

Se toinen kuva maahanmuutosta: Lasitorni tohtoreita täynnä. Oman alansa huippuasiantuntijoita kaikkialta maailmasta, konferenssit viiden tähden hotelleissa. Tutkimusta, liike-elämää, korrektia käytöstä ja smalltalkia. Tämä maailma on minulle tutumpi, ja kun kaiken lisäksi asun Etelä-Haagassa, jossa etnisten vähemmistöjen osuus on minimaalinen (ellei suomenruotsalaisia lasketa), ensinkuvattu maailma takkutukkaisesta Romanian kerjäläisestä ei merkitse minulle maahanmuuttoa. Kuvan muuttamiseksi minun pitäisi muuttaa itä-Helsinkiin tai ajaa aika ajoin metrolla.

* * *

Kun syksyllä muuton hetki koittaa ja minulla on uusi asuinpaikka vieraalla maalla kaukana, tullaanko minua kohtelemaan maahanmuuttajana? Tuskinpa. Entä vetoamaan kulttuuriin tai kulttuurillisiin eroihin, jotka ovat "sopeutumattomat"? Enpä usko. Voisinhan toki näyttää kohdemaani yleisöllä suomalaista pussikaljakäytäntöä, tahi esitellä taskunlämpimän *** Jaloviinan á la Helsinki by night. Varmaan minua paheksuttaisiin, mutta tuskin kukaan niitä sitoisi suomalaisuuteen ja kulttuurilliseen taustaani.

Se, että olen yliopistokoulutettu valkoinen mies, protestanttisesta maasta, antaa paljon anteeksi.

* * *

Kun ajattelen itseäni maahanmuuttajana (syksy 2010) kertoo missä Suomessa käynnissä olevassa maahanmuuttokeskustelussa on kyse. Käytetyt verbaaliset lyömäaseet maahanmuuttaja, kotouttaminen, kulttuuri-identiteetti, kuinka paljon maahanmuuttaja meille maksaa yrittävät peittää sitä, että keskustelusta puuttuvat argumentit. Suomalaiset eivät halua vierasmaalaisia nurkilleen, saatika naapureikseen (elleivät nämä ole lasitornin tohtoreita tai töissä Nokialla). Mutta tämän ilmaiseminen korrektisti tuottaa vaikeuksia. Eikö se riittäisi, että sanomme suoraan, että olemme isäntiä omassa maassamme? Välttyisimme ainakin pseudotieteellisiltä kulttuurianalyyseiltä.

Älä töni!

Kesälomalla oli aikaa perehtyä uutistarjontaan ja kotimaiseen journalismiin. Oikeastaan juhannuksen jälkeisen kesäloman reissailut, mökkeilyt ja muu tutustuminen alkukantaiseen Suomen kesään nostatti mieleen monta avointa pohdintaa suomalaisuudesta, Suomesta ja isänmaasta – kansallistunteesta. Ja miksikö? Tänään kahvikupin äärellä luetussa Helsingin Sanomissa valtioneuvoston jäsen ja vähemmistövaltuutettu olivat huolissaan ulkomaalaisten asemasta. Luettu uutinen yhdistyi ajatuksissani käytyihin eu-vaaleihin, joissa ulkomaalaiskysymys nousi väistämättä ainakin vaalikampanjoinnin marginaaleihin. Ja katse kaupungille kertoo, että tulijoita on ollut, ja jonossa piisaa lisää.

Kun luin läpi 17. heinäkuuta ilmestyneen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen, panin merkille ihmetyksellä, miten hajanainen ja ksenosentrinen maailmankuva lehdessä heijastuu – vieläpä esitettynä jotenkin ihailtavana ja trendikkäänä. Nyt-liite on sisältöuudistuksensa myötä tietoisesti – ja julkisesti – ajettu lähemmäksi viihde- ja hömppälinjaa, tarkoituksena lisätä omaa mainostilan myyntiä ja samalla edistää mainostavien tahojen myyntiä. Mutta minkä ihmeen kauppatavara on kaikkea Suomelle ja suomalaisuudelle vieraan ihailu? [Ksenosentrinen sana tarkoittaa vieraan kulttuurin kritiikitöntä ja fanaattisluonteista ihannointia, siinä määrin että kaikki ”oman” kulttuurin piirteet nähdään vertailussa huonompina ja alempiarvoisena. Ksensentrismi on tavallaan vastakohta ksenofobialle. Tykkään sanasta: se tuo mieleen muut hauskasti suussa poksahtavat x-alkuiset sanat kuten ksylofonin, Xenon-valot ja niin edelleen. Sana on myös riittävän snobistinen…]

Millaisissa mitoissa vieraita kulttuureita ihaillaan? Aina siihen pisteeseen asti, että voidaan tuntea vuosikausia kestävää maailmantuskaa. Ilmeisesti suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointi on kasvanut siihen pisteeseen, että maallisia murheita ei tarvitse enää hakea ihan läheltä omaa sosiaalista lähiympäristöä. Tuntuu oudolta, että joku masentuisi amerikkalaisten räp-neekereiden slummielämästä. Mutta todentotta, suomalaisesta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta saisi vaikka vientituotteen. Otetaan esimerkki lukemastani lehdestä: ”Sen sijaan aloin pohtia, mistä heidän vihansa johtuu. Mikä räppäreiden elämässä on pielessä? Äitikin varmasti pani merkille, että Yhdysvaltojen historia viehätti minua nyt eri tavalla kuin ennen. Tiesin orjuudesta, rotuerottelusta ja Mustista panttereista varmasti enemmän kuin monet koulukaverini.” Näin siis Panu, Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimittaja.

Ei tarvitse kuin kääntää seuraava sivu, jossa 27-vuotias laulaja Anna Puustjärvi tokaisee ihailevansa murhamies Che Guevaraa, ”kun se ei ollut hallinnossa vaan kapinallinen, ei siis samanlainen tyranni kuin muut kommunistijohtajat”. Anna erehtyy pahasti. Guevara ei ainoastaan ollut henkilökohtaisesti vastuussa itse tekemistään murhista ja johtamiensa kapinallisosastojen suorittamista raakuuksista, hän oli myös byrokraatti – syyttäjän toimessa La Cabañan vankilassa Havannassa. Hänen aikanaan ja käskystään teloitettiin satoja ihmisiä: kuten Pascal Fontaine kuvaa “lähinnä demokraatteina pysyneitä entisiä asetovereita.” Armando M. Lago, Ph.D., kirjoittaa että Guevaran uhrien tarkkaa lukumäärää ei ole laskettu. Hänen henkilöhistoriasta kirjoittaneet raportoivat, että Che Guevara lähetti tuhansia ihmisiä teloitettavaksi. ”Che Guevara was one of the regime’s chief executioners during this period and is said to have acknowledged ordering ‘several thousand’ executions.”

Mutta jatketaan Nyt-liitteen lukemista, sivu 19:”Rastafari-liikkeen oppien mukaisesti Bad Brainsin pojat polttivat kannabista ja sylkivät räkäklimppinsä länsimaisen sivistyksen päälle”. Tällaista hienoa kulttuurituontia ulkomailta ihailee tv-toimittaja Arto.

Ja sitten lehden loppupuolella Perttu kauhistelee ”meidän” asenteitamme ”muihin”. Lähtökohtana on, että ”meidän” asenteemme ovat vääriä, ”muiden” asenteet ovat oikeampia. Ja huolenaiheen syy? Lainatkaamme kirjoitusta: ”Miksi kirjoitan teille romaanista, joka perustuu Conradin kokemuksiin 1880-luvun Kongosta? Siksi, että vastaavia asenteita löytyy vielä nykyäänkin.”

Miksi nämä ovat tärkeitä asioista, että minunkin kannattaa uhrata niille kaksi tuntia aikaa blogikirjottelusta? Siksi, että Helsingin Sanomilla on vahva asema. Siksi, että nämä kirjoitukset antavat signaalin ja mahdollisia malleja tulevalle kehitykselle. Siksi, että näillä asenteilla ja näkemyksillä käydään ja tullaan käymään poliittista kamppailua. Ksenosentrinen maailmankuva tulvii esiin, liikkuu hyvin ja käy pyydykseen, niin kuin ennen kalamiehen kalenterissa sanottiin. Toistaiseksi en ole havainnut sille riittävän vahvaa vastavoimaa.

Olisi aika ryhdistäytyä. Mielestäni jokaisen suomalaisen miehen pitäisi laittaa autonsa puskuriin tarra, jossa lukee ”Alä töni”.

Jukka

Miksi kaupat eivät (mukamas) kilpaile?

Päivittäistavarakauppa on ollut viime aikana taajaan otsikoissa. Kauppalehden pääkirjoitus 5.8. otti kantaa päivittäistavarakaupan kilpailuun, otsikkonsa mukaisesti vaatimalla "lisää kilpailua". Helsingin sanomat julkaisi 11.8. hintakorivertailun ja artikkelin yhteydessä myös väläyteltiin kilpailun lisäämisen tarvetta. Keskustelun järkevöittämiseksi olisi tärkeää mainita, mitä kilpailulla käsitetään. Julkisuudessa olleet "lisää kilpailua" –teesit rakentuvat hyvin ohuelle näkemykselle, että kilpailu on jonkin yksittäisen tuotteen tarjonnan lisäämistä siinä määrin, että suuren volyymin kate saisi aikaa yksikkökohtaisen myyntihinnan laskun.

Päivittäistavarakaupan kilpailu on radikaalisti muuttunut vuosien 1991 ja 2008 välisenä aikana. Operationaalisen tehokkuuden vaatimuksiin sopeutumisesta suurin kilpailua kiristänyt tekijä oli Suomen liittyminen Euroopan Unioniin vuonna 1995. Kilpailun vapautuessa päivittäistavarakauppa varautui jo toiminnallisessa tehokkuudessa ulkomaisten kilpailijoiden maahantuloon. Hintakilpailun pohja, neuvottelusuhde elintarviketeollisuuteen rakennettiin tuolloin uusiksi. Kauppa sai niskalenkin kotimaisesta elintarviketeollisuudesta uhkaamalla siirtää suurten volyymien ostoja ulkomaille. Elintarviketeollisuus vastasi uhkaan siirtämällä hintapaineen alkutuottajille. Tammikuun alussa 1995 ruuan arvonlisäveroa alennettiin 22 prosentista 17 prosenttiin. Samaan aikaan liha- ja maitotuotteiden alkutuotevähennys poistui. Alkutuotevähennyksellä oli tuettu liha- ja maitotaloustuotteiden kuluttajahintoja. Maatalouden tuottajahinnat laskivat vuoden 1995 alussa keskimäärin 40 prosenttia.

Elintarvikkeiden hinnat laskivat vuodesta 1994 vuoteen 2000 yhteensä 14 prosenttia. Kun Suomen oligopolistisille markkinoille rantautui Lidl vuonna 2002, operationaalisesti hintakilpailukyvyn kannalta suomalainen päivittäistavarakauppa oli jo ottanut niin sanotusti "löysät pois". Elintarvikkeiden hinnoissa ei näkynyt enää suurta hintojen laskua, vaikka markkinoille tuli vahva saksalainen halpahalliketju.

Eurooppalaisen päivittäistavarakaupan kilpailun menestystekijät perustuvat kauppapaikkahankintaan ja investointeihin, liiketoimintakonseptien kehittämiseen, sekä ketjuliiketoimintamallin hyödyntämiseen. Ketjuliiketoiminnan voima perustuu jakeluketjun ja logistiikan johtamiseen, kaupan omien merkkien hyödyntämiseen hintakilpailussa, stardardisoitujen menetelmien käytännöstä ja suurtuotannon eduista (economies of scale). Näillä voidaan viitata markkinoinnin hyötyihin, ostotoiminnan volyymien kasvuun tai muuhun toimintaan, jossa laajamittaisesta ja koordinoidusta toiminnasta on hyötyä.

Päivittäistavarakaupan kilpailua voidaan jakaa operationaalisen areenan, rahoitus- ja omistajuus –areenan ja institutionaalisten areenan kautta (vrt. esim. Tainio et al 1983). Operationaalisella tasolla ratkaisevaa on myynti ja tehokkuus, joihin vaikuttavat moninaiset asiat kauppiaan persoonasta ja logistiikasta alkaen. Kilpailu realisoituu kahden tai useamman toimipaikan taisteluna rajatun vaikutusalueen ihmisten ostokäyttäytymisestä. Rahoitus- ja omistajuusareenan kilpailussa yritys kamppailee houkuttelevuudesta sijoituskohteena. Institutionaalisella tasolla päivittäistavarakaupan kilpailu on yritysten toimintaedellytyksiin vaikuttamista poliittisella areenalla.

Kaikki edellä mainitut kilpailun areenat voidaan erikseen jakaa paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja kansainväliseen kontekstiin. Näin muodostuu kilpailumatriisi, jossa kukin solu vaatii erilaisia kilpailukeinoja, koska niissä vallitsee erilainen kilpailun ja johtamisen logiikka.

Päivittäistavarakaupan kilpailussa Suomessa korostuu institutionaalisen johtamisen elementti. Kaupparyhmien toiminnan avainsana on kasvu. Kasvu saadaan aikaan perustamalla uusia myyntipaikkoja ja marketteja. Kilpailun painopiste on liikepaikkojen hankinnassa. Kyse on niistä ratkaisuista ja siitä vaikuttamisesta, jolla voidaan taata kaupparyhmälle eniten ja parhaimpia liikepaikkoja valtakunnallisesti.

Institutionaalisen johtamisen piirin kuuluvat myös kysymykset suhteessa yhteiskuntaan ja valtiovaltaan. Yksi suurehko keskustelukysymys on kauppojen aukioloajat. Aukioloajoissa on kyse poliittisesta näkemyksestä.

Päivittäistavarakaupan syyttäminen kilpailun puutteesta on harhaista. Elintarvikkeiden hinnanmuodostukseen liittyvä ketju on pitkä ja arvaamaton, se alkaa kaukomaiden banaanintuottajasta ja Ukrainan viljaviljelijästä, kiertää elintarviketeollisuuden, kansainvälisen hankinta- ja jakeluorganisaatioiden kautta, päätyy kotimaisten kaupparyhmien myymälöihin. "Kilpailun" lisääminen tarkoittaa kilpailun lisäämistä ketjun kaikissa vaiheissa. Käytännössä kansainvälinen kysyntä ja tarjonta esimerkiksi viljan hinnassa tuntuu välittömästi Suomessa. Energian ja työvoiman hintapaineet näkyvät myös hinnoissa.

Sääntelyyn viittaaminen on poliittinen kannanotto. Kauppaa säännellään tällä hetkellä rakennus- ja maankäyttölailla, aukioloaikojen säännöstelyllä Liikeaikalaissa. Muita säännöstelyn kohteita ovat sortimenttirajoitukset, muun muassa lääkkeiden ja alkoholin osalta.

Kontrafaktuaalisesti tarkasteluna on vaikea nähdä mitä Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtasen ehdottama säännöstelyn poistaminen vaikuttaisi hintakehitykseen? Kauppojen vapaa rakentaminen antaisi myös kotimaisille toimijoille mahdollisuuden investoida tontteihin ja liikekeskusten tiloihin, varata ikään kuin reserviin alueita, jonne kilpailijat saattaisivat rakentaa. Greenfield-investointina toteutettu uuden päivittäistavarakauppaketjun perustaminen Suomeen on haasteellista ja useiden vuosien projekti logistiikkajärjestelyineen ja myymäläverkostoineen. Esimerkiksi vuonna 2002 Suomessa ensimmäisen myymälän avannut Lidl on saavuttanut noin 5% markkinaosuuden. Markkinat ovat kyllääntyneet, suurta kasvua ei ole näköpiirissä, demografisesti kulutus tulee tasaantumaan väestörakenteen vanhetessa, hintakilpailulle ei ole sijaa, toiminnallisesti uusien toimijoiden tulo markkinoille ei luo tehokkuutta ja liikepaikkojen saamiseksi kilpailu on jo ennestään kovaa.

Kaupan kilpailulla ja julkishallinnon siihen kohdistamalla sääntelyllä ja valvonnalla on vahvoja kaupunkikuvaan, liikkumiseen ja yleiseen ympäristöön liittyviä vaikutuksia. Kun supermarketisoiminen jatkuu, kykenemmekö pitämään esimerkiksi Helsingin keskustan elävänä? Elävä Helsinki tarvitsee kauppoja, kulttuuria, tapahtumia ja ennenkaikkea yrittäjiä. Vain tarjoamalla riittävät kauppa- ja ostospalvelut Helsingin keskustassa voimme pitää keskustan viihtyisänä kaikille helsinkiläisille.

Jukka

Lahtarien Suomi 90 v.?

Mannerheimin poliisioperaatio Pohjanmaalla 90 vuotta sitten oli alkusoitto tapahtumien vyörylle, jonka seurauksena Suomi varmisti itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa. Sosialistien vallankumous ja sen lempilapsi - poliittinen terrori - vaiennettiin. Samalla suomalaiset kansakuntana pelastivat itsensä venäläisestä bolsevimista, joka pitkällä perspektiivillä olisi johtanut kansanmurhaan, väestön pakkosiirtoihin ja massiiviseen väkivaltaan.

Ei olisi, väittävät. Ei varmasti olisi, meillä pakkosyötettiin 70-luvulla ja pitkälle 80-lukua. Esimerkkiä ei tarvitse kaukaa hakea. Itä-Karjalan alkuperäiskansat on tuhottu ja alueet venäläistetty. Karjalan kannakselle on käynyt niin kuin kävi. Lähialueillamme Viron, Latvian ja Liettuan historiat ovat kuvauksia, millaisia voimia isovenäläisyys kasvattaa. Todistetaakka on raskas. Historian tuomion kommunismi ja venäläinen chauvinismi on jo saanut, edessä on vielä oikeampi moraalinen tuomioistuinkäsittely. Sekin koittaa, anteeksipyyntöineen.

Vuoden 2007 syksyllä alkoi vapaussodan 1918 tapahtumien käsittely osana 90-vuotista Suomen itsenäisyyden historian uutisointia. Televisiossa, radiossa ja sanomalehdissä on julkaistu ja julkaistaan vastakin runsaasti aiheeseen liittyviä dokumentteja, muisteluksia ja kertomuksia. Näillä on yksi yhteinen, hyvin ikävä sävy: Vapaussota ei ollut muuta kuin sinne tänne säntäilevää teloittelua. Valkoisesta Suomesta halutaan luoda syntipukkia.

Sanomalehtikirjoittelu vuoden 1918 tapahtumista sivuuttaa täysin vapaussodan kenttätodellisuuden. Suomella oli tavoitteena saavuttaa itsenäisyys, maassa puhkesi avoin ja väkivaltainen kapina esivaltaa vastaan ja punaisten haltuun ottamilla paikkakunnilla luisuttiin kaaokseen ja terroriin. Mannerheimin armeijan tehtävänä oli varmistaa luja ja varma hallitusvalta suomalaisille. Mannerheimin armeija edusti laillista hallitusvaltaa, demokraattisesti valittua eduskuntaa. Tavoitteena oli vapaus ja itsenäisyys, kansavalta Suomessa suomalaisille.

Lehdistön luoma kuva vapaussodasta teloitteluna on väärä. Sodan aikana molemmat osapuolet syyllistyivät julmuuksiin, mutta se ei ole koko kuva vapaussodasta. Väärän mielikuvan luomisella on poliittiset tarkoitukset. Tavoitteena on hyökätä porvaristoa vastaan vanhoin retorisin asein. Kun vapaussota tuomitaan kiihkohenkiseksi teloittajien sodaksi, nyky-yhteiskunta esitetään lahtarien Suomena. Tästä saimme esimakua viimeksi eduskuntavaalien alla, kun SAK toi esille mainoskampanjaosaamistaan. Mässäilevä "porvari" oli niin huono valinta kampanjan aiheeksi, että SDP:n kannatus vaaleissa romahti. Aänestäjät näkivät, että ideologinen jälkeenjääneisyyttä ei voi mainostempuilla kaunistella. Demarien sanoma jäi ontoksi.

Yhtä onttoja ovat yritykset lavastaa vuoden 1918 sodasta jotain muuta kuin se oli. Vapaussodan ja sen ihanteiden ansiosta maamme on kehittynyt vauraaksi, poliittisesti stabiiliksi valtioksi, hyväksi kodiksi suomalaisille säätyyn katsomatta.

Näkymätön käsi (Smith)

Menneen viikon suurin talouselämän uutinen oli Stora-Enson tehtaiden lakkauttamiset. Stora-Enson tapauksessa vaikutukset heijastuvat laajalti yksilöihin ja niihin paikkakuntiin, joilla tehtaat suljetaan.

Nopeimmat ovat ennättäneet tuomitsemaan Stora-Enson toimenpiteet Suomen valtiolta rahastamiseksi. Tällaiset näkemykset heijastavat oletusta, että markkinatalous pyhittää omaneduntavoittelun, eikä jätä sijaa eettisille pohdinnoille. Äärimmillään tämän näkemyksen kannattajat väittävät, että business on moraalista vapaata aluetta. Markkinatalouden ideana nähdään, että ihmiset tavoittelevat taloudessa omaa etuaan ja kilpailun kautta tästä koituu suurin mahdollinen hyöty kaikille yhteensä, näin kuuluu kritiikin ääni. Vastaavasti yritysjohdon ääripäässä näkemykset saattavat olla, että liike-elämän ei tarvitsekaan tehdä muita päätöksiä kuin taloudellisia. Ehkei meillä Suomessa niin jyrkästi, mutta amerikkalaiseen vapaan kilpailutalouden henkeen se kuuluu. Taustalla vaikutta vahvasti amerikkalaisen yritystoiminnan ja yhteiskunnan välinen erilainen suhde, kuin millainen meillä Pohjoismaissa on.

Näissä päätelmissä tai väittämissä on yksi perustavanlaatuinen virhe. Kun markkinatalouden kriitikotkin kysyvät, miksi tehokkainta mahdollinen yhteiskuntaa ei saavutetakaan, he käyttävät argumentaatiossaan samoja lähtökohtia kuin markkinatalouden puoltajat. Missä on tehokkuus, jos emme sitä näe? Toinen kritiikin käyttämä keino on kauhukuvat siitä, millainen olisi ihanneyhteiskunta kapitalismin ansiosta, jos markkinatalous saisi vapaat kädet toteutua. Yrittäjävastaiset markkinatalouden kriitikot myöskin joskus esittelevät utopistisia toiveitaan, joissa ”jollain” tavalla ratkaistaan tuotannon, jakelun ostamisen ja kuluttamisen toiminnot. Tämä optimoidaan vielä siten, että koko tuotannon, kulutuksen ja kaupankäynnin ketju tuottaa ”kaikille” suurimman mahdollisen määrän onnellisuutta.

Molemmilla on sama perusta: kaikkien yksilöiden tavoitteet ja preferenssit tunnetaan täydellisesti. Väärin. Virhe. Toinen oletus: kaikkien yksilöiden tavoitteet ja päämäärät sekä preferenssit on summattavissa kansantaloudelliseksi aggregaatiksi. Väärin jälleen.

Preferenssit eriävät, tavoitteet ovat erisuuntaisia. Halut ja mieliteot erottavat yksilöt toisistaan. Toinen arvostaa rahan kautta mitattavaa operationalisoitunutta tehokkuutta, toinen ehkä onnellisuutta.

Miksi yritys tekee voittoa ja kasvaa? Siksi koska yrityksen tehtävä on tehdä voittoa. Sen takana on pitkä historiallinen kehitys, jossa kapitalismin henki ja ajatus rationaalisuudesta (juuri niin, se myytti) kytkeytyy institutionaalinen malliin, että kasvu ja menestys ovat tavoiteltava ja haluttu asia. Yrityksen institutionaalinen tehtävä on tuottaa, kilpailla, tehdä voittoa ja menestyä. Menestystä ohjataan haluilla, toiveilla ja tavoitteilla: omistajien toiveilla, johtajien toiveilla, työntekijöiden tavoitteilla. Menestyksen tekemiseen on vapautettu koko henkilöstön inhimilliset voimavarat ja niitä ohjataan bonuksin ja kannustejärjestelmin. Koko yhteiskuntaa ohjaa ajattelu tehokkuudesta ja tuotannosta, jonka avainsanoja ovat kehittyminen, parantuminen ja kilpailu. Olympialaisin termein – citius, altius, fortius ja pienemmin kustannuksin.

Organisaatio historiallisena yksikkönä menestyy, kun se tekee asioita paremmin kuin muut, suhteessa kilpailijoihin tai toimintaympäristöön. Tekemistä tai sen paremmuutta voi olla vaikea pukea yhteen muuttujaan, sillä menestyksen tekevät useat yksilöt usealla taholla ja usealla areenalla samanaikaisesti.

Menestys johtuu vähintään yhtä paljon yrityksestä itsestään kuin myös ympäristöstä jossa se toimii. Kun ryhdytään laatimaan menestyksen reseptiä, alkavat ongelmat. Mitä asioita on tehty? Nykypäivän standardivastaus on, että strategia tekee menestyksen. Mitä asioita kilpailijat ovat tehneet? Ketkä ovat kilpailijoitamme – eilen, tänään, huomenna? Mitä toimintaympäristössä on, johon niistä voimme vaikuttaa ja miten? Miten ympäristön voimakentät vaikuttavat meihin?

Lyhyellä aikavälillä yrityksen toiminta ja taloudellinen menestys on päätöksiä, keskipitkällä aikavälillä valintoja ja painopisteitä eli luovia ratkaisuja. Pitkällä aikavälillä se on evoluutiota. Ajan myötä evoluutionkin malli muuttuu, aikajänne muuttuu, ympäristö muuttuu, toimijat vaihtuvat. Mitä jää jäljelle? Hyvä ja oikeutettu kysymys, jota on syytä pohtia.

Miten edellä esitetty pohdinta liittyy Stora Ensoon?

Stora- Enso lakkautti tehtaitaan Suomessa, koska sen päätöksentekoa ohjaavat muut intressit kuin suomalaisen yhteiskunnan intressit. Sen on oltava tehokas ja tuottoisa. Se määrittelee tehokkuuden ja tuottavuuden eri tavalla kuin Kemijärven kaupunki.

Pointtini on se, että ihmiselämän, politiikan ja talouselämän tavoitteet voidaan määritellä muutenkin kuin pelkällä tehokkuudella. Onnellisuus ja hyvä elämä ovat myöskin kohtuullisen tavoiteltavia asioita. Vaikka useimmiten on niin, että palkkatyö ja ihmisten työllistäminen luo edellytyksiä hyvinvoinnille, tehokkuuden ei tarvitse olla ainoa mittari. Näissä pohdinnoissani minua hävettää se, että Keskustapuolueen pääministeri on pölläytellyt 70-luvun pölyjä suhteessaan markkinatalouteen. Vanhanen totesi helmikuussa 2004 muun muassa, että oikeiston ongelmana on synkän mustat "kapitalismin kahleet". Vanhasen runoilussa ehkä mopo oli karannut ns. käsistä, sillä hänen mukaansa ”keskeltä sen sijaan avautuu valoisaan tulevaisuuteen vaaleanvihreällä värillä kolmas tie”.

Markkinatalous koostuu miljoonista ja miljoonista päätöksistä, joita tekevät miljoonat ja miljoonat yksilöt. Ei ole olemassa mitään suurta ja mystistä smithiläistä ”näkymätöntä kättä”, jota voisi syyllistää. Mutta tästä keskustelu avautuu hienosti aiheeseen yhteiskunnan ja talouselämän välisestä suhteesta. Siitä myöhemmin ehkä enemmän.

Jukka

Ja mitähän seuraavaksi

Tyhjä paperi
     kuppi kahvia
      osuvia ajatuksia
särkynyt sydän.

- - - -

Siinä kai ne tärkeimmät.

Ensimmäisiä lupauksiani blogin aloittamisessa mulla oli, että pitää olla jotain sanottavaa jos meinaa kirjoittaa. Turhanpäiväisiä "nyt on tullut syksy ja kantarellit putkahtelevat maasta"
-tyyppisiä älyllisiä helmiä en koskaan ajatellut tänne roiskia. Sehän olisi tarkoittanut että olisin asettunut samaan pakkojulkaisun muottiin kuin kaikki muutkin blogittajat. Päätin tehdä syvällistä, pohdiskelevaa, asioihin pureutuvaa ja kantaaottavaa kirjoitustyötä. Sitten realismi hiipi pikku hiljaa mukaan tuumailuihin. Syvällisten, pohdiskelevien jne. ajatusten kehittäminen ei ole liukuhihnatyötä. Hyvät ajatukset eivät sorvaudu omassa päässä, ainakin itse haluan uskoa että parhaimmat aatokset kehkeytyvät keskusteluissa ja mielipiteiden vaihdossa. Toisaalta jos asian kääntää toisin, syksyisestä sammaleesta esiin pulpahtelevat kantarellit eivät välttämättä tarkoita huonoja ajatuksia. On monta tapaa ajatella ja monta tapaa kirjoittaa.

- - -

Puolikas paperi
tyhjä kahvikuppi
     kehitteillä olevia ajatuksia...
      sydän paikallaan.

Mikä olisi siis tämän päivän kirkkain ajatus? Olkoon se seuraava: olen saanut ilolla kokea "kaveria ei jätetä" -tunteen. Vanha talvisodasta peräisin oleva suomalainen tapa tehdä yhteistyötä osoitti jälleen voimansa. Tässä vaiheessa haluan sanoa kiitokset pitkästä ja tiiviistä yhteistyöstä useille henkilöille, joiden kanssa olen saanut tehdä politiikkaa. Arkielämässä, politiikassa, työmaailmassa yksi tärkeimmistä, ellei tärkein asia on luottamus. Se on porukassamme kestänyt ja siitä olen erityisen iloinen viiden vuoden kokemusten jälkeen. Valitettavasti matkan varrella kaikki eivät osoittautuneet luottamuksen arvoisiksi.

Nyt on tehty uusia henkilövalintoja ja homma jatkuu vähän eri miehityksellä. Kaikki valinnat olivat hyviä, jokainen mies ja nainen on testattu ja hyväksi havaittu. Oppia tuli myös kantapään kautta: ennen kuin mies (tai nainen) ylennetään, hänet testataan rintamalla.

Luottamusta rakennetaan lupausten lunastamisella.

Kiitos Arto, Jari, JP, Olli, Ari (Iso K!), Antti, Erja ja Markku!

- - -

Paperin marginaaliin
on taltioitunut muutama hajanainen merkintä,
     pannussa
   uutta kahvia.
Huomaan -
     En ajattele kirjoittamalla
vaan sydän on mukana,
hymy huulilla!


Jukka

Teesejä ja työpaikkoja

Matkan varrella poliittinen taisto kuumenee. Politiikka ei ole aina pelkkää hauskaa ehdollaoloa, vaan se on julmaa taistelua vallasta. Kamppailua käydään täysin arsenaalein ja eri lähtökohdista. Ehdokkailla on oma agendansa, lehdistöllä ja medialla myynti ja skuupin keksiminen, puolueilla vallan tavoittelu.

Positiivista matkan varrella on ollut huomata, että jotkut ehdokkaat ihan oikeasti ovat hyviä tyyppejä ja ihan oikeasti ajamassa yhteistä etua. Jotkut ehdokkaat taasen ovat surkeita poliittisen koneiston jatkeita. Pelureita ilman panoksia, mielipideautomaatteja ilman ajatuksia. Osa näistä ehdokkaista elää vanhassa stagnaation ajassa, he tekevät esiintymispolitiikkaa vanhan maailman mallin mukaan. Rationaalisen myytin maailmassa politiikka on hyvin valmistellun asia-argumentoinnin luoma uskottavuus.

Valtapuolueiden ehdokkailla lähes kaikilla on vain muutama oma avainteesi, joita he koettavat tankata rakoon kuin rakoon. Kenellä se on pätkätyö, kenellä kansalaispalkka, kenellä yrittäjyys. Teesiä teesin perään. Ja kuten yleensä käy, teesin perään ladeltu eri näkökulmasta muokattu toinen teesi on usein vastateesi.

Eräällä ehdokkaalla on vaalitilaisuuksissa mukanaan tilastotietoa mapillinen. Toisella on puolueensa laatiman ”varjobudjetti”. Minua on matkan varrella hämmästyttänyt, kun olen saanut kuunnella näitä politiikan ykkösrivin ehdokkaita. Eetos, paatos ja logos on harjoiteltu parhaaseen aristoteliaaniseen tyylin.

Olen usein jäänyt poliitikkojen teesitykitystä kuunnellessani jäänyt epävarmaan olotilaan. Oleellisin on mielestäni hukassa. Mitä hyötyä on turhista tilastoista ja faktaan perustuvasta argumentoinnista, kun kysymykset ovat vääriä?

Ystävämme poliitikot hoitavat näissäkin vaaleissa enemmän seurauksia kuin syitä: pätkätyö, työllistyminen, yrittäjyys, perustulo. Tuloksena oli oppien ja näkemysten sekainen kakofonia – – ajattelin mahdollista äänestäjää. Kun yhteiskunnallisten murheiden syitä ei etsitä, vastaamme väärään kysymykseen ja vastaus perustuu ennakkoon luotuun poliittiseen oppiin, niin vaalikamppailun luonne muuttuu media-ajan etsimiseksi. Poliitikko maksimoi ajan, jolla pääsee tykittämään omaa viestiään.

Kun puhutaan pätkätöistä, poliitikot vaativat Suomen työllistämään. Kun puhutaan eläkkeistä, niin taas vaaditaan Suomea työllistämään. Ja koska Suomeen on tulossa työvoimapula, Suomen pitäisi työllistää ulkomaalaisia. Ja kun puhutaan perustulosta, todettiin että se maksaa. Siihenkin löytyi simppeli vastaus: kun yrittäjyys lisääntyy, niin Suomi kykenee työllistämään enemmän ja sitä kautta kertyy verovaroja.

Juuri niin. Kerallani vaalitaistoa tekevillä poliitikoilla on tiukat dogmit, mutta hahmottelukyky ei riitä ongelmien syihin saakka. Itse arvostaisin enemmän asioiden juuriin menevää perustelua. Maailman ja Suomenkin ongelmien ratkaisuissa omasta mielestäni tärkein lähtökohta on, että tunnistetaan ja tunnustetaan rehellisesti 2000-luvun omistajuuden luonne. 1) Rahalla ei ole isänmaata. 2) sijoittajien intressi on tuoton maksimointi 3) yrityksen tehtävä on tuottaa voittoja omistajalleen.

Kun globaalissa maailmassa 168 miljardin euron BKT:n Suomi elelee 61 027 miljardin USD:n BKT:n talousturbulenssien rinnalla, ei ole vaikea miettiä kumpi voittaa, Daavid vai Goljat.

Poliitikkojen seuraavan 1-2 vuoden tavoite on päästä maailmankuvassa kiinni realismiin, Muutoin pätkätöiden ongelman hoitamisesta ei tule mitään. On turha kuvitella poliitikkona luovansa työpaikkoja tyyliin ”ei muuta kuin teollisuutta pystyyn mieluiten innovaatioalalle ja Suomi nousuun” jos ei ole alkeellisintakaan käsitystä, esimerkiksi pätkätöiden syistä. Pätkätöitä on tarjolla siksi, että työnantajilla, yritysjohtajilla, yrittäjille ei ole muuta tarjottavaa. Eivät he ilkeyttään panttaa työpaikkoja. Yritysjohto kohtaa kansainvälisen kilpailun ja heidän on kamppailtava omassa sarjassaan. Yrittäjyys on myös pätkätyötä – koskaan ei voi olla varma milloin yrittäjyys ja yrittäjän työ loppuu.

Suomi elää globaalissa maailmantaloudessa, joka tahtoessaan heiluttaa Suomea. Ei suinkaan päinvastoin.

Poliitikot ovat retoriikassaan jääneet 80-luvun alun suunnittelutalouteen kiinni, jossa luvattiin kansalle hyvinvointia ja se rahoitettiin vaikeuksien sattuessa devalvaatiolla – turvattiin metsäteollisuuden vientikyky. Nyt pääoma ja tehtaat karkaavat silmänräpäystä nopeammin kaukomaille. Poliitikoille jää vain mahdollisuus antaa katteettomia lupauksia. Ja höynäyttää kansaa esittämällä vääriä kysymyksiä ja vastaamalla niihin itse. Asian ja ongelman vierestä.

Jukka

Yhteiskunta ja yritykset

Kävimme Markku Junnilan kanssa vaalitilaisuudessa Helsingin työttömät ry:ssä. Yhdistys pyrkii tukemaan jäsentensä sosiaalisten taitojen säilymistä, motivoimaan ja tulemaan aktiivisessa työnhaussa sekä kouluttamaan jäsenistölle uusia kykyjä, muun muassa tietotekniikan vaativalla saralla. Toiminta näytti hyvältä ja vierailusta jäi erittäin positiivinen vaikutelma. Ajattelin palata vapaalla ajalla uudestaan juttelemaan ja keräämään informaatiota, sillä tapaamisessa sain runsaasti näkemyksiä ja palautetta suomalaisen yhteiskunnan ja nykyaikaisen markkinatalouden kohtaamisesta. Pohdittavakseni jäi näiden kahden asian yhdistäminen oikeudenmukaiseksi suomalaiseksi hyvinvoinniksi.

Työttömyys on tehokkuustuotantoon sitoutuneen yhteiskunnan ilmiö. Työttömyyden poistamiseen luotavan politiikan pitäisi lähteä kahdesta näkökulmasta: on kahdenlaisia työttömiä. niitä jotka ovat työttömiä eivätkä kykene tai omasta tahdostaan halua tehdä normaalia työtä. Sitten on niitä, jotka ovat joutuneet työttömiksi ilman omaa tahtoaan. Heidän kohdallaan on oikeutettua sanoa, että työttömyys ei ole kenenkään syy. Kun tehdas menee konkurssiin ja joutuu irtisanomaan kaikki työntekijänsä, se ei ole työntekijän syy. Kun tehdas kohtaa kriisin ja joutuu luovuttamaan, se ei ole kenenkään syy.

Mutta toisaalta myöskään yritysten huono taloudellinen menestys ei ole kenenkään syy. Yllättävät kysynnän käänteet, kansainvälinen kilpailu, globaalit markkinat, sijoittajien poukkoileva tahto ja yritysten rakenteelliset muutokset jotka palvelevat sijoittajaintressiä luovat haastavia johtamistilanteita. Näin tilanteisiin yritykset joutuvat sopeuttamaan oman toimintansa. Siitä ei voi syyttää yritystä, että se pyrkii turvaamaan oman toimintansa jatkuvuuden. Toimivalla yrityksellä on aina mahdollisuus työllistää, kuopatun firman äärellä juhlivat vain konkurssijuristit.

Markkinat toimivat markkinoiden ja sijoittajien ehdoilla. Yhteiskunta pyörii siinä mukana ja tuntuu nykymeiningissä jäävän jalkoihin. Suuri kysymys on, kummalla on suurempi painoarvo kun ristiriita näiden kahden välillä kasvaa konfliktiksi – sosiaaliseksi tai eettiseksi kysymykseksi.

Itse katson, että valtiolla ja yhteiskunnalla pitää olla vahva asema. Valtio ei saa puuttua markkinoiden hinnanmuodostukseen, mutta sen kuuluu olla mukana vahtimassa kansalaisten ja yhteiskunnan oikeuksia siellä, missä voitot valutetaan yhteiskuntaa hyväksikäyttämällä. Meillä on sosiaalipummit, mutta myös yritysmaailman parasiitit, joiden tehtävänä on viedä yhteiskunnallinen hyvinvointi rahavirtana ulos maastamme, hyödyttämään sijoittajia. Otan esimerkiksi Elcoteqin. Yhteiskunta on antanut rahoitusta Elcoteqille vuodesta 1998 lähtien ainakin 535000 euroa. Nyt kun Elcoteq on päättänyt aloittaa yt-neuvottelut 500 ihmisen vähentämisestä, tämä on 70% yrityksen Suomessa työskentelevän henkilökunnan määrästä.

Mielestäni olisi oikein Elcoteqille ja muille sen kaltaisille yrityksille, että yhteiskunta näyttäisi että me pelaamme markkinatalouden pelisäännöillä – niillä samoilla säännöillä kuin yrityksetkin. Vaadimme Elcoteqia maksamaan takaisin yhteiskunnan siihen satsaaman panostuksen. Hintalappu työvoiman koulutukselle, terveydenhuollolle, toimivalle infrastruktuurille, korruptiovapaalle businekselle, laille ja järjestykselle varmasti löytyy. Eikä unohdeta niitä TEKESin maksamaa yhteiskunnan tukemaa rahoitusta. Tällainen ratkaisu auttaisi rakentamaan suomalaista hyvinvointia. Me turvaamme ja tuemme yritysten toimintaa ja kansainvälistymistä, kilpailukyvyn luomista. Mutta yhteiskunnan tuki yrityksille toimii sijoittaintressien mukaan – valtio ja yhteiskunta on vain yksi riskisijoittaja muiden joukossa. Kun firma vaihtaa maisemaa, myös yhteiskunnan maksama tuki jää kotimaahan. Torstai-illan huumassa ristin tämän ajatuksen mandatoriseksi kovenatiksi. Jääköön ajatus muhimaan.

Jukka

Itsenäisenä Euroopassa

Eurooppa tuli vastaan, sattumalta erään tutkimustyön yhteydessä. Olen aina vastustanut Suomen EU-jäsenyyttä. Mielestäni itsenäinen päätöksenteko, oma ulkopolitiikka ja vahva, uskottava puolustus turvaa Suomen edut muuttuvassa maailmassa. Olen edelleenkin sitä mieltä.

No entä sitten mikä on muuttunut?

Euroopan yhdentymiskehityksen takana on halu tuottaa taloudellista hyvinvointia. Se toteutetaan laajimmalla mahdollisella kaupan ja yrittäjyyden vapaudella. Sinänsä asia on mielestäni ihan OK. Euroopan integraation ajatuksena on ollut vapaa kilpailu. Suomen jäsenyyttä EY:ssä (tuolloin puhuttiin EY:stä, joka on eri asia kuin EU) tai ETA:ssa (Euroopan talousalue) vastustettiin erilaisilla perusteilla. Milloin itsenäisyys menee, milloin suojattu kilpailullinen asema, milloin idänsuhteet kärsivät.

Jokaisella argumentilla on aina jokin tarkoitus. Miksi näin sanotaan, ei välttämättä käy heti ilmi. Tämä vastustus jatkuu osin vielä tänä päivänäkin. osittain se jatkuu valheellisin keinoin. Esimerkiksi Perussuomalaiset esittävät mielellään "paljonko EU maksaa". Tätä kysymystä ryyditetään esittämällä Suomen maksamien jäsenmaksujen ja Suomen saamien tukien erotus. Mutta - jotta kuva olisi selkeä, pitäisi perussuomalaistenkin esittää, paljonko maksuilla saadaan hyötyä. Vasta sitten pohtiminen eduista ja haitoista on järkevää.

Itse otin asiallisemman kannan, tutustuttuani EU:n vaikutuksiin. EU:n myötä ruuan hinta on laskenut 20%. Kuka muistaa vuoden 1991 korkotason? Helibor oli 14,1% eli nykyiseen 3,8% euriboriin verrattuna moni suomalainen tuntee kukkarossaan EU:n vaikutukset asuntolainassaan tai autolainassaan. Ja niin edelleen. Näistä asioista muodostuu vaa'an toinen puoli: hyödyt joita me olemme saaneet ja saamme edelleen ollessamme jäseniä. Hyödyt Suomen yrityselämälle ovat vielä moninkertaiset.

Edut vastaan hyödyt - näin se vain on, oli pakko todeta itse. Aktiivisena EU:n vastustajana. Oikeaa politiikkaan ja hyvää hallintoa edustaa paremminkin näkemys, että kun kerran olemme jäseniä, niin otetaan kaikki hyödyt kotiinpäin ja osallistutaan yhteisten asioiden kehittämiseen. Suomi ensin ja äänemme kuuluviin. Kritisoidaan niitä asioita, jotka ovat huonosti.

Määrittelisin itseni EU-kriittiseksi. Yhdentymiskehitys ja sen jatkumo, muun muassa poliittinen unioni ja liittovaltio, ei ole ainoastaan hyvä asia vaan sisältää riskejä. Riskit on aina hallittava, sillä politiikka ja yhteisten asioiden hoitaminen ei ole mitään vedonlyöntiä.

Nyt kun olen herännyt tähän "kriittis-lähtöisyyteen", olen alkanut tarkastella EU:ta vastustavia argumentteja eri vinkkelistä. "Itsenäisyys on menetetty!" Onko? Mihin se on mennyt? Miten se voidaan todentaa? "Oma raha on itsenäisen valtion tunnus!" Rahaa on Nalle Wahlroosilla, ei minulla. Minua ei haittaa rahan nimi. Markan hautaamisen myötä olemme päässeet hölmöistä poliitikoista, devalvaatiokierteestä, markan kelluttamisesta ja markkinoiden poliittisesta ohjauksesta. Jos sen hinta supistuu valuutan nimen muutokseen, niin oli ilo olla osallisena! Ja sellaista.

Mutta sitähän se tuntuu olevan EU-vastustus. Pientä taustakohinaa. Eniten naurattaa, kun puhemyllyssä vaihde osuu isolle ja turbo pukkaa päälle: EU hajoaa omaan mahdottomuuteensa". M-A-H-D-O-T-T-O-M-U-U-S. Mikä on mahdottomuus? Miten se ilmenee? Miksi Euroopan kansoista ja poliitikoista 68% on eri mieltä? Miksi vain sinä, joka väitteen esitit, tiedät tämän ja muut eivät? Oletko ihan varma? Miten EU hajoaa?

Ei se hajoa se EU. Paitsi tietysti ajallaan. Entinen opettajani lukiosta sanoi kerran, että odottamalla Neuvostoliittokin hajoaa. Hajosihan se, mutta siihen meni 70 vuotta. Neuvostoliittoa piti pystyssä väkivalta, Euroopan unionia vapaaehtoisuus ja taloudellisen hyvinvoinnin tavoittelu. Eihän se siis ole poissuljettua, että se hajoaa. Mutta en näkisi sitä ihan nurkan takana.

Ja niin edelleen. Helppoheikkejä voi kuunnella, mutta myös omaa järkeä saa käyttää. On eri asia kritisoida EU:n ongelmia, muun muassa raskasta byrokratiaa, kuin heittäytyä epäasiallisiin ja älyllisesti epärehellisiin perusteluihin. Epärehellisyydellä tarkoitan tässä itsensä pettämistä. Se on sama kuin fuskaisi pasianssissa.

Jukka

Oikealla ja oikessa

Minulle tärkeitä asioita ovat hyvä elämä, suomalaisuus ja vapauden ihanne. Näiden teemojen perusteella olen politiikan polkuja myös tallannut.

Jokaiselle suomalaiselle on turvattava hyvä elämä ja arvokas vanhuus. Hyvään elämään kuuluvat ansiotyö, mahdollisuudet harrastuksiin ja kulttuurillisiin kokemuksiin, oppimisen riemu, toiminta tasavertaisena yksilönä tasavertaisten yhteisössä. Hyvä elämä tarjoaa tavoitteita, haasteita ja unelmia - kullekin yksilöllisellä tavalla.

Arvokas vanhuus perustuu välittämiseen, turvaan ja mahdollisuuteen saada hoivaa. Yhteisöllisyys ei saa katketa vanhuuden kynnyksellä, vaan myös iäkkäimmät ovat yhteisönsä täysivaltaisia jäseniä. Heitä ei saa unohtaa yksinäisyyteen.

Perhe huolehtii perusturvallisuudesta, kodista, rakkaudesta, tuesta ja kannustuksesta. Perhe kasvattaa juniorit yhteiseen vastuuseen, yhteiskuntaan. Perhe asettaa raamit aikuistumiselle, näyttää maailman lupaavana ja houkuttelevana ja kantaa lapset ja nuoret aikuisuuteen. Perheen roolia ei ole otettavissa pois tai siirrettävissä. Se on ja pysyy yhteiskuntamme peruspilarina.

Ulkomaalais- ja siirtolaiskysymyksissä asenteemme on: maassa maan tavalla tai maasta pois. Jokainen ihminen on yhtä arvokas. Ketään ei tule sortaa etnisen taustansa tai uskontonsa mukaan. Yhtä arvokas asia on Suomi ja suomalaisuus. Meilläkin on oikeus omaan maahamme ja kulttuuriimme sekä oikeus olla ylpeä omasta taustastamme.

Suomeen tulevan maahanmuuttajan on kyettävä elättämään itsensä ja perheensä laillisesti Suomessa. Heidän on sopeuduttava oloihimme ja kulttuuriimme ja noudatettava Suomen lakeja. Heillä ei voi olla vaatimuksia Suomelle omaan kieleensä, kulttuuriinsa tai uskontoonsa vedoten.

Näistä lähtökohdista olen asioita hoitanut. Keskittymällä suomalaisuuden ja kansallisen hyvinvoinnin edistämiseen saamme kuuluviin sen viestin, joka mattimeikäläisten puheissa kiertää: eihän toimeentulomme ole uhattuna? Toivottavasti saan jatkaa nykyisessä työssäni? Kuka hoitaa vanhaa äitiäni sitten kun en enää itse jaksa? Miksi maahamme otetaan somaleita ja muita maahanmuuttajia, vaikka töitä ei riitä edes omalle väelle? Uskaltaako rautatieasemalle enää mennä ulkomaalaisjengien pelossa?

Politiikka on kuin sekatavarakaupan pitämistä. Jokaiselle pitäisi tarjota jotain, jokaiselle potentiaaliselle äänestäjälle pitää olla sopiva vastaus tai ratkaisu tarjottavana. Siinä suhteessa olen huono poliitikko. En katso olevani uskottava kansaneläke-ekspertti tai vanhustenhuollon virkakielen ammattilainen. Niissä asioissa joudun toimimaan omantuntoni ja näkemykseni sekä kokemukseni mukaisesti. Poliitikko ei ole päivänkysymysten ratkaisija, hänen työnsä on luoda kestävää linjaa tulevaisuuteen. Virkamiehet tekevät jokapäiväiset ratkaisut.

Kuinka jyrkäksi oikeistolaiseksi minut leimataan. Vastaus riippuu kysyjästä ja mitä hän oikeistolla tarkoittaa. Itse en voi hyväksyä oikeistolle joskus tyypillistä kritiikitöntä ihmisten lajittelua ulkokultaisiin luokkiin. Oikeistolle tyylipisteet ovat tärkeämpiä kuin sisältö. Monelle oikeistolaisuus on sosiaalisen luokkanousun mukanaan tuoma wanna-be -pyrkyryyttä. Jos olet tuomari tai ekonomi, ja kuulut oikeaan Lions Club -kerhoon, saatat olla varteenotettava henkilö päästäksesi porvariston kirkkokahveille. Pikkumaista Täällä Pohjantähden alla –luokka-ajattelun jatkumoa.

Vasemmistossa (tarkoitan SDP:tä, vasemmistoliitto kuuluu kommunistisiin liikkeisiin) en voi hyväksyä pasifismin antautuvaa perinnettä, sitoutumista ajattelemattomasti joukkoliikkeeseen tai yhteiskuntaa holhoavaa ja valvovaa tapaa tehdä politiikkaa. Kommunistisen liikkeet tuomitsen täysin. Ne rikkovat ihmisen vapautta ja yhteiskunnan vapaudenihannetta vastaan.

Jos jotain täytyy valita, olisin käytännössä enemmän pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja (mallia SDP) mutta vahvasti perinteisin isänmaallisin painotuksin (mallia Kokoomus). Perinteisessä mielessä olen kuitenkin aina kuitenkin oikeistoa. Oikeistoon on aina mielletty kansalliset sävyt omaavat poliittiset liikkeet, isänmaallisuus ja maanpuolustus.

Asian mietiskely oikeistosta ja sen sisällöstä ei oikein tunnu järkevältä. Jääkö "totuus" sitten selvittämättä? Omaa toimintaani ohjaa työ suomalaisten parhaaksi. Politiikkani, tekemiseni ja tavoitteet joita ajan ovat julkisesti puntaroitavissa.

Karjalasta kajastaa

Suomen historiallinen kohtalonasia on ollut Karjala. Kohtalo on poikkeuksetta ollut meillä julma. Maa joka veren sitein meille on kuulunut, on 60 vuotta Pariisin rauhansopimuksen jälkeen häipynyt historialliseksi haaveeksi. Jäljelle on jäänyt vain korjaamaton vääryys.

Karjalan palautuksesta keskustellaan usealla tasolla, josta voidaan erottaa useita erilaisia keskusteluteemoja - diskursseja. Teemoitettu keskustelu sisältää aina aineksia ja voimia – käytäntöjä - jotka muokkaavat keskustelun aiheena olevien asioiden lisäksi myös puhujia ja kuulijoita. Tänä päivänä Karjalan asiaa on suosittua lähestyä juridisella ja taloudellisella tasolla. Edellinen pyrkii vastaamaan palautusta koskeviin kysymyksiin pykälien ja sopimusten kautta. Jälkimmäinen antaa keinoja ja näkemyksiä vastaväitteisiin siitä, että Karjalan palauttaminen ”maksaa”.

Itse olin viime viikolla eräässä Karjalan palauttamista koskevassa seminaaritilaisuudessa. Se oli elämäni ensimmäinen. Asia on mitä kannatettavain, ja itsekin olen aina ja kaikkialla missä aihe on noussut esiin, ollut Karjalan palauttamisen kannalla ehdottomasti. Ja niin olen edelleenkin. En ole ollut mukana keskustelussa tai rakentamassa argumentteja juridisella tai taloudellisella tasolla. Ajatteluni on ollut suoraviivaisempaa. Isoäitini kotitalo oli Uudellakirkolla, Karjalan kannaksella. Sukulaiseni joutuivat jättämään kotinsa oikeudettoman hyökkäyksen ja sodan takia. Karjala vietiin meiltä väkivallalla ja vääryydellä.

Karjala-seminaarissa koin jonkinlaisia ajatuselämyksiä. Huomasin että Karjalan palautuskeskustelu kiertää kehää. Olen seurannut 25 vuotta Karjalaan liittyvää keskustelua. Vastustajilla on helppoa, he voivat vaikenemalla estää palautusesitysten etenemisen. Puolustajilla on vaikeaa. Välillä joku palautuksen vastustaja unohtaa vaikenemisen koodin ja kommentoi palautustavoitteita. Sen jälkeen luonnollisesti Karjalan palauttamista ajavat tahot koettavat argumentoida palautuksen oikeutta. Valitettavasti joka kerta palautusta vastustaviin puheisiin reagoidaan eri argumentein. Siksi verbaalinen puolustustaistelu Karjalasta ei ole siilipuolustusta tai painopistealueella tapahtuvaa ärhäkkää vastarintaa, vaan se muistuttaa hiljaista sissisotaa, jossa perustelut vaihtuvat aina vastustajien mukaan.

Verbaalinen sissisota, niin kuin fyysinenkin, voi toimia vain niin kauan kuin voimavaroja riittää. Seminaarissa katselin, miten Karjalan asia yhä vahvemmin on jäämässä iäkkäämpien sukupolvien työksi, viimeiseksi puolustustaisteluksi. Tulin hieman surulliseksi. Vahva, oikeutettu asia häipyy haamuksi suomalais-venäläisiin suhteisiin. Karjalan kannas rakennetaan täyteen venäläisiä öljysatamia, taloudelliset intressit pyyhkäisevät meren aaltoihin oikeuden ja moraalin vaatimukset. Viipurista tulee kuin tuleekin aikojen saatossa ”vanha venäläinen kaupunki”.

Mietin silloin, että pitäisikö Karjala-asiassa vaihtaa painopistettä. Niissä keskustelun tasoista, jotka mainitsin, puuttuu filosofisen tason keskustelu. Se tarkoittaa keskustelua kansojen itsemääräämisoikeudesta, moraalista ja eettisistä valinnoista. Se tarkoittaa keskustelua siitä, millä oikeutamme puheet Karjalan palauttamisesta. Se merkitsee keskustelua oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. On hyvä jättää tuleville sukupolville perinnöksi vahva oikeudentaju ja kestävä yhteiskuntamoraali. On parempi sanoa ”ryssä varasti meiltä Karjalan” kuin todeta juridis-taloudellisen diskurssin tavoin että ”30- ja 40-luvuilla oli maailmanpolitiikassa pientä turbulenssia, joka johti laajoihin taloudellisoikeudellisiin uudelleenjärjestelyihin”. Kestävä moraalinen perustelu ja oikeutus Karjalaan on perusta, joka kestää vastustajien kommentit 1000 seuraavaa vuotta.

Karjalan palauttamiseksi ei virkamiehistö tai poliittiset päättäjät aio tehdä elettäkään. Edes keskustelun käynnistämiseen edellä mainitut tahot eivät aio osallistua mitenkään. Minua nauratti hiljaisesti, kun seminaaria vetänyt kansanedustaja kolmeen kertaan mourusi ”minun kantani tiedätte”. Samaan hengenvetoon hän peräsi kansalaiskeskustelua, jotta voisi eduskunnassa ottaa kantaa asiaan.

Herra kansanedustaja, olette ymmärtänyt jotain väärin. Kansalaiskeskustelun voi aloittaa myös eduskunnasta.

Karjala on ja tulee aina olemaan meidän.

Jukka