torstaina, syyskuuta 28, 2006

Kansainvälisyyttä

Joskus on peiliin katsomisen paikka. Kokonaan eri asia on, mitä kuvassa näkyy. Eilisen pohdiskelin muualta tulleiden kulttuurien sopuisaa kohtaamista Helsingin keskustassa. Tuumailin kansainvälisyyden eri ulottuvuuksia ja totesin, että rautatieaseman nurkilla kohtaamaani kansainvälisyyttä en kotikaupunkiini halua. Kirjoitin aiheesta pääkirjoituksen Helsingin Suuntaan.

Mikä voisi olla pelastus ylijyräävältä kansainvälisyydeltä? Impivaaralaisuus, vetäytyminen korpeen eroon "kiukkuisista ihmisistä"? Vahvempi poliittinen kamppailu? Populistinen suloaittoniemi viesti? Kuka mitenkin lähestymisensä valitsee. Itse olen pitkään miettinyt, mille kulmakiville oman poliittisen linjani rakennan. Henkilöhistorian, kasvatuksen ja kokemuksieni ahtaissa rajoissa ei valinnanvaraa kauheasti ole ollut. Vaikka saunaillan jatkoilla ystäväni kanssa usein sisältämme löytyy tannerilainen sosialisti, se ei oikein seuraavana aamuna tunnu hyvältä valinnalta. Olenkin päättänyt pitäytyä vanhassa ja koetellussa, olen päättänyt edelleenkin olla sinivalkoisesti kansallismielinen.

Entä se peili, johon lupasin kurkistaa?

Maailma muuttuu, tuli huomattua. Ne arvot joita itse lasken isänmaallisuuteen, kansallismielisen politiikan kivijalaksi, ovatkin nykyisellään jotain ihan muuta. Erääseen "kansallismieliseen kirjastoon" on koottu niteitä kirjailijoilta Duke, Holland, Korten, Ridley, Stelrecht, Deitz, Devi. Politiikan oppikirjoista viisi seitsemästä oli amerikkalaista puppua. Suomalaisina mukaan olivat päässeet Keijo Korhonen ja Ilmari Susiluoto. Ilmarin vielä ymmärrän, mutta Suomen-syöjä Keijo "Kekkostelija" Korhonen! Oli pakko todeta, että siinä missä politiikan ja yhteiskunnan tuntemus on heikko, siinä ei voi itse keksiä isänmaallisuuttakaan. Kansainvälisyys on lyönyt laineensa rantaan melkoisella voimalla. Ns. "kansallismieliset" ottavat yhteiskuntamallinsa amerikan slummeista. Kun räp-artisti uskoo mustaan voimaan, suomalaisuutena meille kaupataan white trash -ideologiaa.

Pahemmaksi homma meni, kun kommentoin tuota itsekeksittyä isänmaallisuutta. Eräs kiiluvasilmäinen oppimestari ehti jo vastaamaankin minulle. "Kyse on... koko Euroopan tulevaisuudesta", hän kirjoitti. "Poliittisella värillä ei ole väliä, tämän pitäisi ymmärtää kaikkien jotka seuraavat politiikkaa muuten kuin paikallistasolla", vaahtoaminen jatkui.

Koko Euroopan pelastaminen kuulostaa minusta vähemmän kansalliselta lähetystehtävältä.

Ja ennen kaikkea - poliittisella värillä on väliä. Suomalaisuudella on väliä. Aidot sinivalkoiset värit pysyvät puhtaina ikuisesti.

Jukka